Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas
Kustantaja: Gummerus 2001 (v. 2013 painos)
Alkuteos: Marsipansoldaten
Suomennos: Leena Vallisaari
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 642
Kotimainen romaani

Äidiltä tulee tomaatteja, korppuja ja teetä. Vaikka Jössen leipäläpi on ammollaan koko ajan, äiti yrittää olla oikeudenmukainen, ettei hänen tarvitse syytellä itseään jos Frej kaatuu. Ja viimein tulee kirje myös ahmatilta itseltään, pohjattomalta Göran Kummelilta, jonka ruokinta-asema on vain 15-20 kilometrin päässä Frejstä! Jösse kirjoittaa istuvansa keskellä ankaraa tykistötulta, Frej puolestaan väittää, että ympärillä on rauhallista kuin kirkossa. Heidän tavalliset roolinsa: Jösse dramatisoi ja Frej kieltäytyy hätkähtämästä parin pamauksen vuoksi.

Kummelin perheen varsin mukava elämä keskeytyy, kun sota ravistelee Suomea. Ilmoitus talvisodasta tulee perheen tietoon kesken koulupäivää. Aikuistumisen kynnyksellä olevat nuoret ovat aluksi enemmän iloisia kuin järkyttyneitä, sillä tieto tietää koulupäivän keskeytymistä. Ennen pitkää Kummelit joutuvat kuitenkin kohtaamaan sodan vakavuuden. Perheen pojat, Göran ja Frej menevät kutsuntoihin, lapsena sairastellut esikoinen, papiksi opiskeleva Petter jää kotiin ja joutuu ottamaan vastuuta muun muassa opettajana. Nuorempien veljesten tie vie rintamalle suomenkielisten keskuuteen, ruokaa säännöstellään, kirjeet kulkevat rintamalta kotiin. Martha-äidillä ja Charlotte-siskolla on heilläkin oma roolinsa sota-ajan arjessa.

Ulla-Lena Lundbergin Jää sai vuoden 2012 Finlandian, mikä aika suurelta osaltaan varmastikin myötävaikutti  reilut kymmenen vuotta sitten ilmestyneen Marsipaanisotilaan uuden painoksen julkaisemiseen. Hyvä niin. Kuulun niihin lukuisiin kirjabloggaajiin, jotka ihastuivat Petter ja Mona Kummelin tarinaan, ahvenanmaalaiseen elämänmenoon, sen iloihin ja suruihin ja arkeen. Jo pian Jään luettuani suunnittelin lukevani Marsipaanisotilaan, mutten tullut varanneeksi sitä kirjastosta. Sain Gummeruksen kauniskantisen uusintapainoksen luettavakseni jo huhtikuussa ja luinkin kirjan jo toukokuun alussa. Nyt vasta ehdin blogata siitä. Tämä bloggaus on simultaaniajastettu yhtä aikaa ihanan Saran kanssa. Lukekaa siis myös Saran mietteet!

[--] Tuskin rauha on julistettu, kun jo palataan vanhoihin kieliriitoihin. Siitä huolimatta että suomenruotsalaiset pojat ovat taistelleet ja vuodattaneet vertaan isänmaan puolesta yhtä lailla kuin suomalaisetkin, ja siitä huolimatta että Hangon luovutus koettelee melkein pelkästään suomenruotsalaisia.

Marsipaanisotilaassa on kyse paljosta: sodasta, perheestä ja veljeksistä, tulevaisuuden haaveista, Suomen asemasta ja maamme omista kieliriidoista, jotka näkyvät rintamallakin, vaikka suomen- ja ruotsinkieliset taistelevat yhteisen asian puolesta. Romaaniin mahtuu monia eri teemoja, ehkä liikaakin. Myös keskeishenkilöitä on useita, mikä tuo kirjaan pakostakin paitsi pituutta, myös päällekkäisyyttä. Tämä runsaus tuntuu ajoittaisena pitkäveteisyytenä, nautinnollisesti luettavana jaaritteluna. Kirjan henkilöihin ja tapahtumiin on kuitenkin helppo kiintyä ja kiinnittyä.

Lundberg kertoo historiasta preesensissä. Preesens-muotoinen kerronta on harvoin mieleeni, mutta Lundbergin kirjoittamana se toimii. Se tuo sodan raakojenkin tapahtumien keskelle verkkaisuuden tuntua. Marsipaanisotilas on historiallinen romaani, se sekoittaa fiktiota todellisiin tapahtumiin. Jaana löysi kirjasta historiallisia virheitä, samoja kuin hänen linkittämänsä Helsingin Sanomien Pertti Lassila. En lukiessani kiinnittänyt huomiota historiaa koskeviin virheisiin, mutta toki minäkin ihmettelin herneen kokoisia uusia perunoita syyskuussa, jolloin tavallisesti korjataan jo kookkaita pottuja talvivarastoihin. Pikkuasiat ovat toki pikkuasioita ja kaunokirjallisuudelle tulee sallia vapauksia. Mikä tärkeintä, Lundbergin vahvuus kertojana ja henkilöhahmojensa kuvaajana voittaa kirjan lapsukset sekä ajoittaisen pitkäveteisyyden. Lundberg katsoo henkilöitään ymmärtäen ja aavistuksen naureskellenkin, pienuus ja suuruus lomittuvat jokaisessa ihmisessä.

Ennen kaikkea Lundberg on arjen kuvauksen mestari. Hän kertoo niin sota- kuin kotirintaman elämästä elävästi, luo paikoista ja ihmisistä tuttuja, elämänmakuisia. Pienet asiat ovat usein kaikkein merkityksisimpiä. Sota kuljettaa ihmisiä Joensuuhun, Hankoon, Kouvolaan ja rajan taakse, mutta posti tuo kodin lähelle. Ja kotiin aina palataankin, keittiöön ja niukkuuden keskellä hohkavaan lämpöön: surun kesälläkin keittiöstä tulevat tuoksut voivat olla oikea pelastus. Keskeistä on se, mikä on viisasta ja oikein, vaikka ihmiset tietenkin tekevät (toisinaan) juuri päinvastoin.

Parasta kirjassa onkin sama lämmin ironia, jolla Jää minua ihastutti. Sodan, menetysten ja elämän ankaruuden keskelläkin ihminen haaveilee perusasioista, kaipaa monenlaista hyvää: lämpöä, valoa, ruokaa, hiivaleipää. Kirjan luettuani sota tuntuu kaukaiselta, mutta mieli karkailee kodikkaaseen keittiöön, jossa yrtit tuoksuvat, uunissa paistuu pulla ja ehkäpä jälkiruoaksi saa vohveleita (en muista, mainitaanko niitä romaanissa, mutta niitä alkoi tehdä mieli) - hillon ja kermavaahdon kera totta kai!

Jos joskus tulee rauha, he eivät muuta teekään kuin syövät. Jos he jäävät henkiin, he syövät kunnes tikahtuvat!
Kaikki voidellaan, kermaa kaadetaan kahviin, kaikkiin kastikkeisiin ja jälkiruokiin!

-

Mainitsemieni Saran ja Jaanan ohella kirjasta ovat bloganneet ainakin Unni, Jonna, ja Morre.

Blogistanian Finlandia -ehdokkaani

Blogistanian Finlandia on taas täällä! Sallan lukupäiväkirjassa olevien kisaohjeiden mukaisesti olen valinnut vuonna 2012 ilmestyneistä kotimaisista kirjoista kolme omaa ehdokastani, kolme omaa suosikkiani. Kahden kärki oli helppo valita, mutta kolmannen valitseminen oli suoranaista kipuilua. Mietin viime metreille saakka, että nostanko Heidi Könkään upean Dora, Doran ohi nyt kolmanneksi nousseen romaanin ja voin paljastaa, että arpa ratkaisi. En yksinkertaisesti pystynyt tekemään eroa näiden hienojen kirjojen välille. Siksi tyydyn nyt suosittelemaan Dora, Doraa kaikille.

Lumiomenan ehdokkaat ovat tässä:

1. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos. (3p.)
"Itärannan romaani on kaunis ja vahva. Se luo pelottavan, mutta täysin mahdollisen vision tulevaisuudesta kantaen kuitenkin mukanaan ikiaikaisuuden sävyjä. Tästä syntyy ehjä romaani, joka ajatteluttaa sekä kertoo tärkeää viestiä siitä, ettei kaiken elämän perusedellytyksenä oleva vesi ole välttämättä itsestäänselvyys edes täällä tuhansien järvien maassa."

2. Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos ja Schildts & Söderströms (2p.)
"Lundberg kirjoittaa kaiken niin, että saaristoseudun elämä muuttuu todeksi, se pakahduttaa, jännittääkin. Lundbergin tekstiä on helppo myötäelää, sen kanssa on luontevaa olla silloinkin, kun tarina surettaa. Jää kertoo arjesta saaristossa, mutta siinä on jotain elämää suurempaa. Kuten Lundberg kirjoittaa, ei ihmisen tarvitse omistaa sitä, mitä rakastaa."

3. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (1p.)
"Molemmilla lukukerroilla Ollikaisen romaani vakuutti ja vaikutti. Nälkävuosi vakuuttaa aiheellaan, kielellään, kerrollaan ja taitavuudellaan. Se vaikuttaa sielussa niin, että omaa kehoa alkaa kolottaa ja mieltä liikuttaa, vaikkei itku tulekaan."


Pidän peukkuja omille ehdokkailleni. Blogistanian Finlandian voittaja julkaistaan Sallan lukupäiväkirjassa tänään illalla klo 20.


Edit. illalla VOITTAJA!!

Blogistanian Finlandian voitti Aki Ollikaisen hieno Nälkävuosi. Lämpimät onnittelut! Kaikki pistesijat ja tarkemmat tiedot Sallan lukupäiväkirjasta.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms 2012
Alkuteos: Is 2012
Suomennos: Leena Vallisaari
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 366
Kotimainen romaani

Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.

Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, vuoden 1946 kesää. Pieni saaristoluoto saa uuden papin, kun Petter Kummel Mona-vaimonsa ja pienen Sanna-tyttärensä kanssa muuttaa Luodolle. Karu ja kaunis saaristo jakaa ihmiset itä- ja länsiluotolaisiin, ja pastorista odotetaan joko heidän yhdistäjäänsä tai sitten hänen odotetaan päätöksenteossa asettuvan idän tai lännen asukkaiden puolelle. Huumorintajuinen ja viisas nuori pappi odotetaan lämpimästi vastaan ja hän sulattaa monien sydämet. Kirkko täytyy seurakuntalaisista. Toimelias pastorska hallitsee maatalon työt ja tuo ahvenanmaalaisiin ruokiin tottuneeseen ympäristöön myös oman kotiseutunsa Uudenmaan herkkuja, kuten tuoretta limppua. Saariston erottamat ihmiset tarvitsevat kuitenkin pastoria myös tasapainottamaan itä- ja länsiluotolaisten välistä kaunaa, henkilökohtaista vihaakin.

Vuodenkierto, ennen kaikkea jäiden tulo ja lähtö, rytmittää Ulla-Lena Lundbergin romaania Jää (2012). Jää yhdistää ihmisiä talviaikaan, kun liikkuminen luotojen ja saarien välillä on helpompaa. Jää myös erottaa, ja jään alla vellova meri voi olla vaarallinen. Kesäaikaan Luoto täytyy vierailijoista, talvella elo on hiljaista. Kolmen vuodenkaaren mittainen Jää on paitsi kertomus luotolaisyhteisöstä, ennen kaikkea Kummelin perheen tarina. Se kattaa niin parisuhdeen, hellyyden ja ankaruuden, uutteruuden ja haaveilun, kuin vanhemmuudenkin kysymykset.

"Ei vielä! Ensin saat pastoralisoida kaksi viikkoa iltamyöhään asti."
Se on pappispariskunnan tapa harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä. Töitä niin että niihin on hukkua, että sänkyyn pääsee aivan liian myöhään ja kaatuu kuin nuijittuna. Päiväsaikaan kuka tahansa voi milloin tahansa astua taloon, mikä edistää pidättyvyyttä ja siveyttä.

Jää käynnistyy hitaasti. Minun oli ensin vaikea päästä kirjan maailmaan, saaristolaisten ajatuksiin, luonnonolojen säätelemän elämän rytmiin ja Lundbergin vivahteikkaaseen tekstiin. Luin kirjaa neljän päivän ajan hyvin verkkaisesti, etenin vain muutaman sivun kerrallaan. Sitten aivan äkkiä huomasin kaipaavani luodolle miltei vimmatusti, kaipaavani henkilöiden elämää, arkea, juhlaa, syntymää ja kuolemaa. Olin päässyt fiktiiviseen "saaristolaiseen mielentilaan".

Jää on romaani, jota en voi moittia oikeastaan mistään. Vaikka hitaus vaati pientä totuttelua, ihastutti Lundbergin teos kokonaisuudessaan. Se on hyvin kypsä kaunokirja; siinä on tarttumapintaa tarjoavien henkilöiden, kauniin ja ankaran saaristoluonnon ja hiljakseen kehittyvän tarinan ohella paljon symboliikkaa, mihin kirjan nimikin viittaa jään konkreettisen tason ohella, sekä koko joukko auki kirjoitettuja ja piilotettuja tunteita, joissa heijastuvat kehen tahansa - meihin kaikkiin - juurtunut yksityinen.

Lundberg kirjoittaa romaaniinsa lukuisia elämänmakuisia kohtauksia. Itselleni kaikkein rakkaimmaksi muodustuu talvinen yö, jolloin pastori katsoo revontulia pikku-Sannan kanssa: koko maailmaa loimuaa valkoista ja vihreää, ja lapsi merkitsee vanhemmalleen armoa ja iloa. Armon ja ilon vastapainoksi Jäässä on myös armottomuutta, kielteisiä tunteita ja surua. Ja arkea, hyvää arkea navetassa ja keskusteluissa kyläläisten kanssa, oikeaa yhteisöllisyyttä. Myös juhla on läsnä, niin tapakulttuurissa kuin ruoassakin:  on juuri kirnuttua voita, lehtisalaattia, kananmunia, ahomansikoita. Lundberg kirjoittaa kaiken niin, että saaristoseudun elämä muuttuu todeksi, se pakahduttaa, jännittääkin. Lundbergin tekstiä on helppo myötäelää, sen kanssa on luontevaa olla silloinkin, kun tarina surettaa.

Jää kertoo arjesta saaristossa, mutta siinä on jotain elämää suurempaa. Kuten Lundberg kirjoittaa, ei ihmisen tarvitse omistaa sitä, mitä rakastaa.

****½

Unnin sydän jäi luotojen saarelle, Maria alkoi pohtia oman lukijuutensa "superkirjoja". Helsingin Sanomien Antti Majander kiinnittyi niin ikään ajatukseen rakastamisesta ja ei-omistamisesta, ja pitää romaania Lundbergin tuotannon huipentumana.