Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 

Durian Sukegawa: Tokuen resepti
Sammakko 2020
Alkuteos ilmestynyt 2013, 2015
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Ulkoasu Eva Monchecourt
196 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

 

Sirkka siritti kirsikkapuun alla. Harvakseltaan ohi kulkevien ihmisten askeleet kajahtelivat selkeinä. Oli hiljainen syysilta, tähdet sädehtivät taivaalla pitkästä aikaa.
Sentaro oli jo sammuttanut paistinlevyn, mutta hiki helmeili yhä hänen kasvoillaan.
“Oletteko vieläki samaa mieltä?”
“Kyllä.” Tokue nyökkäsi tuoliltaan.
“Olen tehnyt päätökseni. Sitä paitsi alan jo olla uuvuksissa.”

Sentaro työskentelee dorayaki-leivonnaisia myyvässä puodissa, muttei ole työssään kovin taitava vaan käyttää leivonnaisiinsa valmista paputahnaa. Eräänä päivänä hän kohtaa iäkkään Tokuen, joka osaa valmistaa mitä herkullisinta paputahnaa. Tokue alkaa opettaa Sentaroa, mutta ihmisten ilmoille muorilla ei leivoskaupassa ole asiaa. Syynä on pelko asiakkaiden katoamisesta, Tokue on sairastanut lepran vuosikymmeniä aiemmin eikä sosiaalinen stigma tunnu katoavan koskaan. Myös Sentarolla on menneisyytensä, hän on lusinut aikansa vankilassa. Eriskummallinen kaksikko tutustuu vielä teini-ikäiseen koulutyttöön Wakanaan, joka on yksinäinen. Jokaisella heistä on jotain annettavaa toisilleen.

Ehkä annettavan tilalla voisin käyttää sanaa opetettavaa, sillä japanilaisen Durian Sukegawan pieni romaani Tokuen resepti on sekä kehityskertomus että tarina erilaisuuteen kasvamisesta ja sen hyväksymisestä. Romaani on monille ehkä tuttu Kirsikkapuiden alla -nimisenä elokuvasovituksena. Itse en ole filmatisointia nähnyt, mikä voi ainakin tällä kertaa olla etu mitä kirjan lukemiseen lukee. Sukegawan romaanissa on kuitenkin jotain hyvin elokuvallista, jotain filminauhamaisella tavalla visuaalista.

Tokuen resepti on sekä melankolinen että lohdullinen romaani. Kovin yllättävä se ei ole, vaan lukiessaan jo aavistaa mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Juonta tärkeämpää onkin romaanin painava sanoma siitä, miten voi hyväksyä erilaisuuden ja (samalla siis) itsensä. Menneisyydessä asetetun kohtalon suuntaa voi olla vaikea kääntää, se on mahdollista toisille muttei suinkaan kaikille. Kaunokirjallisuudessa tällainen filosofisuus saattaa olla ärsyttävää, ainakin kaltaiselleni kyyniselle lukijalle. Mutta lempeyteen taipuvainen kyynikko nauttii siitä, ettei minimalistinen kerronta käy liian tunteikkaaksi vaan kaikki äitelyys on poissa.

Sukegawan tapa (taito, luulen) sanoa vähän mutta kertoa paljon antaa lukijalle tilaa, kirjailija selvästi luottaa lukijaansa – ja luomiinsa henkilöhahmoihin. Romaanihenkilöt ovat melko karikatyyrimäisiä: keski-ikäinen mies ja entinen vanki, viisas ja taitava vanhus, yksinäinen teinityttö. Heissä on kuitenkin syvyyttä, he ovat kuin omia persooniaan ja siksi heihin on helppo kiintyä. He myös kantavat ihmisen sosiaalisen olemisen taakkoja, jokainen on omalla tavallaan ulkopuolinen ja siksi yksinäinen. Tämän olemisen Sukegawa tavoittaa hienosti ja ulottaa sen myös surulliseksi osaksi Japanin sosiaalihistoriaa.

Pidin Tokuen reseptissä paljosta, mutten aivan täysin saanut kiinni romaanin sisimmästä. Olen näet varma, että näin filosofisella kirjalla on sellainen (ilmiselvä) sisin. Tokuen resepti teki kuitenkin tehtävänsä. Se toi annoksen kaukomaita tähän harmaaseen marraskuuhun, sai pohtimaan ihmisten välisiä sidoksia ja hieman paputahnaakin. 

Tätä postausta kirjoittaessani mielessäni väreilee ailahdus surua sekä viehätystä, ja ennen kaikkea mielikuvieni japanilaisuutta: kirjan kannenkin lupaamia kirsikkaisia tunnelmia eri sävyissään ja eri vuodenaikoina.

Erikseen on kehuttava vielä Raisa Porrasmaan vivahteikasta suomennosta. Eva Monchecourtin suunnittelema ulkoasu on kaunis kuin karkki, aina kukka- ja lintukuvioisia sisäkansia myöten.