Iris Murdoch: Meri, meri

 

Iris Murdoch: Meri, meri
Weilin + Göös 1981
The Sea, the Sea 1978
Suomentanut Paavo Leinonen
Kansi Markus Heikkerö
547
Brittiläinen romaani

Heräsin yhtäkkiä. Kuu paistoi makuuhuoneeseeni, missä olin unohtanut vetää kaihtimen alas. Kuulin meren loiskeen ja hyvin hiljaista kivien kalinaa kun aallot liikuttelivat niitä vetäytyessään pois Kattilasta. Täytyi olla laskuvesi. Kuulin myös, tai vaistosin, valtavan tyhjyyden, äänettömyyden kuvun, jonka sisällä sydämeni takoi äärimmäisen nopeasti.

Mitä juuri hiljattain (jo heinäkuussa, tämäkin juttu on ollut Instagram-tililläni jo muutama viikko sitten) luin? Hämmennys valtaa mieleni, kun ajattelen Iris Murdochin romaania Meri, meri. Luin tietenkin hyvän romaanin, vakuutuin entisestään ihailemani kirjailijan taitavuudesta ja ymmärrän täysin, miksi Murdochille myönnettiin Booker Prize nimenomaan tästä teoksesta.

Meri, meri on yhtä hämmentävä kuin mitä se on hieno. Romaanin kehyskertomuksessa näytelmäkirjailija ja muutenkin arvostettu teatterimies Charles Arrowby muuttaa Lontoosta syrjäiseen huvilaan meren rannalle. Hän katuu osia menneisyydestään, joka pitää häntä edelleen otteessaan. Uusi elämä merenrantatalossa ei ole niin seesteistä kuin toivoisi. Talossa tapahtuu outoja, selittämättömiä asioita ja siellä vierailee mitä erilaisempia ihmisiä. Ehkä kaikkein merkityksellisin on Charlesin kohtaaminen nuoruudenrakastettunsa Hartleyn kanssa, minkä seurauksena ilmassa on entistäkin enemmän vaaran merkkejä.

Hämmennystä sinänsä ehkä helposti avattavaan kehykseen tuo outojen tapahtumien ohella painostava tunnelma. Tapahtuminen ja tunnelmien yhteisvaikutus on hetkittäin kuin surrealistista unta, mutta pian kerronta on realistisen tarkkaa ihmissuhdekuvausta. Kaiken tämän Murdoch taitaa mestarillisesti, vaikka Meri, meri on paikoin uuvuttavaa, pitkästyttävääkin luettavaa. Ja, mutta: kaikesta huolimatta romaani kiehtoo läpi koko laajan sivumääränsä. Murdochin ihmiskuvaus on tarkkanäköistä, satiiristakin eikä välttämättä kovin miellyttävää, ja meriluonnon kuvaus kertakaikkisen upeaa ja liki tulevaa. Charles on sekä havainnoijana että kokijana klassisen epäluotettava kaikesta kertoja, kirjaaja. Yksi kysymys onkin se, kenelle hän on tai ei ole rehellinen – ei ainakaan itselleen.

Meri, meri on romaani, jota on vaikea avata lyhyesti. Lukukokemus on samalla kertaa raskas ja antoisa, romaanista sekä haluaa ettei halua eroon. Murdochin suurromaani on outo, liikuttava ja arvoituksellinen. Mieleenpainuva se on ennen kaikkea erikoisen tunnelmansa vuoksi – se on painajaiset ja arki, menneisyys joka on pääsemättömissä.

Iris Murdoch: Italialaistyttö

Iris Murdoch: Italialaistyttö
WSOY 1966
The Italian Girl 1964
Suomentanut Eila Pennanen
Kansi Marita Halko
194 sivua
Brittiläinen romaani

Tunsin sillä hetkellä, että olisin yksinkertaisesti halunnut ravistaa heidät kaikki irti kuin hyönteiset hihastani. Oton nauru, Oton alkoholin löyhkä, kaiken tämän sekava, sotkuinen, henkilökohtainen tuoksahdus tuntui äkkiä edustavan kaikkea sitä mitä inhosin. Näiden ihmisten elämässä ei ollut arvokkuutta, ei yksinkertaisuutta. Muutaman tunnin kuluttua, Luojan kiitos, voisin jättää heidät ainiaaksi.

Edmund palaa kotiin äitinsä kuoltua. Äiti, Lydia, oli ollut manipuloiva ja kontrolloiva. Vanhassa, ilmapiiriltään oudossa kotitalossa asuu nyt Edmundin alkoholisoitunut veli Otto perheineen. Veljekset ovat vieraantuneet toisistaan, vuosien aikana Oton tyttärestä Florasta on kasvanut nuori nainen. Perhe ja koko talo tuntuvat olevan täynnä salaisuuksia, onni tuntuu olevan jossain kaukana jokaisesta. Se, mitä kaikkea menneisyydessä on tapahtunut, on arvoitus. Ratkaisu arvoitukseen tuntuu olevan italialaistytöllä tai -tytöillä, sillä perheellä oli useampikin italialainen lastenhoitaja.

Luin Iris Murdochin Italialaistytön jo heinäkuun alussa Italiassa, mutta jostain syystä en kesällä saanut bloggauksesta oikein kunnon otetta.

Kaiken metabloggauksen uhalla mietinkin nyt julkisesti, että ehkä tällainen pieni, osin luonnosmainenkin juttu luetusta kirjasta on parempi kuin ei bloggausta ollenkaan – ainakin minun näkökulmastani, sillä blogi on koko ajan ollut lukupäiväkirjani. En kirjaa luettujani ylös minnekään muualle, esimerkiksi Goodreadsissa olen laiska mutta sen suhteen voisin kyllä aktivoitua. Instagramiinkaan en kovin usein saa postattua kirjakuvia, jos en ole ensin tuonut luettua blogiini. Tällaisia lyhyitä tekstejä saattaa tulla toisinaan nyt useammin, muuten Lumiomena kuihtuu kokonaan pois. Pidän nyt jonkinlaista bloggausvirettä yllä näin, mutta eivätköhän nämä tekstit tästä vielä pitene. (Ja tämä jaarittelu toikin tekstiin kummasti lisää pituutta...)

Jos bloggaamisesta, niin itse Murdochin romaanistakin on ollut yllättävän hankala saada otetta. Tämä ei johdu siitä, etteikö kirjasta olisi jäänyt mitään mieleen tai etteikö se olisi kiehtonut ajatuksiani. Päinvastoin! Kolmeen osaan jakautuvassa romaanissa ihmisten väliset suhteet ovat kimurantteja, tunnelma on hämärä, tunkkainen ja savun hajuinen – kuin unien painajainen.

Ehkä tämä raskastunnelmaisuus ei sovittunut lukuhetkeen, lomamatkan iltoihin ja arjesta irti olemiseen. Toisaalta Italialainen tyttö on hyvinkin romaani, joka sopii lukea jossain muualla, vieraassa paikassa, sillä Murdochin teoksessa vierautta kokevat oikeastaan kaikki. Kauan poissa ollut Edmund tarkkailee ja näkee enemmän kuin perheen muut jäsenet, mutta mennyt on kulkee kintereillä.  Murdochin taito kirjoittaa kipeistä ihmissuhteista vakuuttaa aina ja romaanin salaperäinen ja apea tunnelma leijuu raskaana mielessäni.

Helmikuussa lukemani Murdochin Hiekkalinna lumosi minut. Italialaistyttö ei tehnyt samaa (ihanuusmielessä), mutta jätti jälkeensä paljon ajateltavaa. Kokonaisuus häiritsi minua, mitä pidän hyvänä: tätä kokonaisuutta ei niin vain nielty kuvassa näkyvän kylmän valkoviinin parina! Italialaistyttö onkin niitä teoksia, jotka kasvavat mielessäni – ihan jo teemojensa ja tunnelmansakin osalta.

Iris Murdoch: Hiekkalinna

Iris Murdoch: Hiekkalinna
WSOY 1965
The Sandcastle 1957
Suomentanut Mikko Kilpi
Kansi Raimo Raatikainen
339 sivua
Brittiläinen romaani

Mor seisoi yksin ajotiellä. Aurinko teki laskua. Ruohikon reunalla käveli lintuja, joiden varjot heittyivät pitkinä nurmelle. Mor katseli niitä. Hän tiesi tehneensä väärin.

Bill Mor on keski-ikäinen mies, jolla on hyvä työpaikka koulun historian ja latinan opettajana sekä mahdollisuus lupaavaan poliittiseen uraan. Hänellä on sivistynyt, joskin etäinen ja tyytymätön vaimo Nan, sekä kaksi teini-ikäistä lasta: Felicity ja Donald (Don). Morin rauhallinen elämä englantilaisessa pikkukaupungissa menee sekaisin, kun hän tutustuu nuoreen, koristeisuudessaan romanttiseen taidemaalariin Rain Carteriin, joka maalaa muotokuvaa Morin koulun eläköityneestä rehtorista. Morin ja Rainin välille syntyy romanssi – väistämättä.

Romanssi kuulostaa liian viihteelliseltä kehykseltä Iris Murdochin romaanille Hiekkalinna, jonka myötä lukija pääsee tai joutuu keskelle keskiluokan kriisiä sekä kiehtovaa yhdistelmää arkea, kauneutta, surua ja julmuuttakin.

Avioliiton ulkopuolinen suhde vaikuttaa paljon laajemmalle kuin vain pariskuntaan: perheeseen, ystäviin, osin elämänhallintaankin. Morin, Nanin ja lasten tempoilussa Murdoch kuvaa eräänlaista keskiluokan kriisiä, joka kumpuaa halusta: halusta toista ihmistä kohtaan, halusta kokea uutta, halusta tuntea olevansa taas jotain, halusta jotain epämääräistä muutosta kohtaan.

Henkilökuvaajana Murdoch on yhtä taitava kuin kirjoittajana muutenkin. Kokonaisuus keskittyy Moriin ja hänen perheeseensä. Rain on tärkeä, taiteellinen ja Morin näkökulmasta ihmeellinenkin, mutta lukijan kannalta perustellusti eläväisyydessäänkin kaukainen. Niin ikään etäinen, mutta ivallisuuteen saakka tympeä Nan vaikuttaa ensin selvältä syyltä siihen, miksi Mor hakeutuu suhteeseen, mutta Nanissa on oma tragiikkansa: hetki, jolloin Nan itkee kuun valossa Felicityn läsnä ollessa, on pysäyttävä. Yhtä pysäyttävä on sisarusten kipuilua ja keskinäistä läheisyyttä kuvastava Felicityn ja Donin “verikyyneleet”. 

Kaiken hänen onnensa sisälläkin tuo tuska tulisi säilymään aina hänen elämänsä loppuun asti.

Paitsi ihastumisen, perhesuhteiden ja syyllisyyden tunnon kuvauksen rinnalla ihastuttavat Hiekkalinnassa myös maalaustaiteen, miljöön ja – tietenkin – Englannin kuvaus. Liikoja maalailematta, juuri sopivasti kuvaillen Murdoch avaa lukijoilleen kokonaisen taivaan: luonnon maagisuus näkyy muun muassa linnunratana puutarhan yllä, hiljaisuus leijui ilmassa kuin tuoksu. Anglofiilia sykähdyttävät koulun kampusalueen rakennukset sekä juoksentelu sateisessa Lontoossa kohti teehetkeä Fortnum and Masonilla.

Myös kaareltaan Hiekkalinna on täysi, mutta silti sopivan ilmava. Juonessa on yllättävyyttä. Kokonaisuus on älykäs ja viihdyttävä, mikä on yhdistelmänä yllättävän hankala, mutta siinäkin Murdoch onnistuu. Tyylikkäässä romaanissa tapahtuu paljon, muttei lennokkaasti, vaan syyt ja seuraukset lomittuvat ihmisen kokoisesti. Kun Mor hautaa kasvonsa nurmikkoon, sekoittuu syyllisyys huumaan.

Hiekkalinna on kirjoitettu yli 60 vuotta sitten, minä luin sitä tietoisena useista sitä aiemmin ja sen jälkeen kirjoitetuista romaaneista. Mielessäni Murdochin teos liittyy osaksi jatkumoa, kuten kaikki kirjoitettu väistämättä aina tekee, on juuria ja jatkumoja. Lukiessani mietin jälkimmäisten osalta, että Murdochissa on myös jotain esi-Shieldsmäistä. Ei siis ihme, että tätä postausta varten tekemässäni googlettelussa tuloksissa näkyi muun muassa haastattelu, jossa Carold Shields kertoi lukevansa kaiken mitä Murdochilta julkaistiin. Shields on ollut suosikkikirjailijani 2000-luvun alkupuolelta saakka. Murdochin Hiekkalinnassa yhteistä Shieldsin kanssa tuntuu olevan tietty arjen ja ironian taju, tarkkanäköinen ihmiskuvaus ja tietty vivahteikkuus. Vaikka ihailen Shieldsiä valtavasti, vei Murdoch jonnekin syvemmälle.

”Sinä olisit kyllä vähän aikaa minun kanssani onnellinen”, Rain sanoi, ”mutta mitä tapahtuisi sitten? Se olisi kaikki kuin kuivaa hiekkaa joka juoksee sormien lomitse.”

Yli kymmenen kirjabloggausvuoteni aikana olen oppinut, että liika hehkuttaminen ja julistaminen on lähes aina liikaa, koska lukijan mieli muuttuu ja aina tulee uusia hyviä kirjoja (kuten pitääkin). Mutta nyt annan mennä:

Murdochin Hiekkalinna on parasta, mitä olen koko alkaneena vuonna lukenut (ja olen lukenut kuitenkin ihan hienoja kirjoja). Hiekkalinna on ensimmäinen lukemani Murdochin romaani, mutta se ei jää viimeiseksi. Itse asiassa olinkin Hiekkalinnaa vajaat kuusi vuotta sitten ostaessani niin varma Murdochin hyvyydestä, että silloin kesäisellä Lontoon-matkallani ostin matkamuistoksi romaanin The Bell. Ennen The Belliä koetan saada minulle suositellun (ja monen mielestä Murdochin parhaimman romaanin) Meri, meren käsiini – joko suomeksi englanniksi.

Loppuun se, jonka jo tiedätte: Rakastin Hiekkalinnassa kaikkea.

--

Pekka on kirjoittanut inspiroivan postauksen Murdochin tuotannosta vuonna 2012. Hiekkalinnasta on kirjoittanut myös Margit.