Suvi Ratinen: Matkaystävä

Suvi Ratinen: Matkaystävä
Otava 2019
Kansi Piia Aho
346 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Lehdessä luki, että ihmisen miljoonilta soluilta kestää seitsemän vuotta uudistua. Seitsemässä vuodessa koko keho on muuttunut niin, ettei siinä ole enää yhtään samaa solua kuin seitsemän vuotta aikaisemmin.
Minulta kestää vielä kolmisen vuotta päästä eroon viimeisistäkin lestadiolaissoluistani. Yritän nopeuttaa muutosta.
Nousen hakemaan uuden pullon.


Nuori nainen katsoo Bond-elokuvia, nauttii pubi-illoista ja kipuilee menneisyytensä kanssa. Hän on kasvanut vanhoillislestadiolaisen perheen ainoana lapsena kodissa, jossa televisio oli kielletty, ainoa sallittu rytmimusiikin laji oli sotilasmarssit, Marimekon vahakangasliinat sisustivat koteja, ja peitepuikon käytön sopivuudesta keskusteltiin kavereiden kanssa. Menneen ja nykyisen välinen ristiriita leimahtaa entistäkin voimakkaammaksi, kun nainen kuulee lapsuudenaikaisen luokka- ja uskontoverinsa Järvisen Markon kadonneen. Sikalaa pyörittäneen ja motoristien kanssa aikaa viettäneen Markonkin uumoillaan menneen maailmalle, muuttuneen yhdeksi mustaksi lampaaksi aivan kuin nainen itsekin.

Siinä missä Johanna Laitilan Liliumregale sai ensin ajattelemaan, etten jaksa lukea enää yhtään kirjaa Lapin sodasta, tuumin Suvi Ratisen Matkaystävän kohdalla, että eikö näitä uskonnollisia liikkeitä käsitteleviä (esikois)romaaneja ole ilmestynyt jo ihan tarpeeksi. Ratisen romaanin esittelyssä mainittu mysteeritaso, Markon katoaminen, kuitenkin houkutti, vaikka tartuinkin teokseen hieman epäillen.

Epäily katosi heti romaanina alkusivuilla (aivan kuten se hävisi Laitilan kirjankin kohdalla). Ratisen teksti tuntui kulkevan mukavasti niin lapsuus- kuin aikuisuuskuvauksessa, jutustelevasti, ja lukijan heti mukaansa tempaisten. Seuroissa vuonna 1985 kirjoitettu V-A-N-H-U-R-S-K-A-S ja lauletut Siionin virret saavat seurakseen piirretyn rokkibarbin, vuonna 2006 taas puhelu Järvisen Markon katoamisesta sekoittaa ajatukset kesken bileiden suunnittelun. Kirjan alussa olin heti melkein myyty: tässäpä sittenkin kiinnostava* uskontoa käsittelevä kirja!

Lehtijuttujen perusteella Ratisen romaani peilaa kirjailijan elämää ainakin päähenkilön iän ja lestadiolaisuudesta irtautumisen suhteen. Tämän tietäen lukukokemuskin suodattuu osin kirjailijahaastattelujen takana olevaksi tarinaksi, vaikka kyse on tietenkin fiktiosta. Fiktiona Ratisen romaani on pääosin vaivatonta luettavaa, sujuvaa ja hyvin kirjoitettua. Kaltaiseni 1970-luvulla syntynyt voi myös sukeltaa nostalgiaan: miten siellä onkin mukana tutut tuplapesämankat, Levikset, Body Shopin White Muskit sekä Dingon Autiotalo ja Vicky Rostin Sata salamaa. Ja miten onnistuneesti Ratinen kuvaa nuoren tytön maailman ristiriitaisuutta: lestadiolaisten iltakyläilyä ja kaupanvideoita, muiden koululuokkalaisten huolettomalta ja samalla syntiseltä tuntuvaa menoa.

Kokonaisuus on kuitenkin (ainakin osittain) sillisalaattia: on realistinen kasvutarina, on katoamismysteeri, on huumoria, ja on jonkinlaista absurdismia loppupuolen käänteissä (joista en kerro enempää). On kuin romaani hakisi paikkaansa, ei osaisi oikein asettua. Asettuminen ei tietenkään ole pakollista, olisi tylsää jos kaikki kirjat voitaisiin aina sulloa esimerkiksi realistisen, hauskan, jännittävän tai traagisen lokeroihin, mutta aineksia on liikaa. Lopun käänteet solmitaan kokonaisuuteen nähden turhan nopeaan. Osin ne ovat suoranaista liioittelua.

Ihan kaikki ei ole myöskään uskottavaa. Uskottavuudella tarkoitan tietenkin uskottavuutta aiheeseen ja romaanin tyylin nähden: eri kirjallisuuslajeissa uskottavuus tarkoittaa eri asioita. Päähenkilö esimerkiksi salaa taustansa avomieheltään ihan täysin. Miten se voi olla mahdollista? Ymmärrän, ettei esimerkiksi ensitreffeillä herätysliiketaustasta tule kerrottua, mutta entä silloin kun jakaa yhteisen kodin toisen kanssa? Miten voi esimerkiksi piilottaa omat vanhempansa puolisoltaan? Sen sijaan kouluikäisen tytön mielenmaisemaa Ratinen kuvaa hienosti, samalla kertaa tarkkanäköisesti ja herkästi: koulun levyraati voi olla jollekin kärsimystä, kun ei niitä sotilasmarssejakaan voi siellä soittaa.

Napinastani huolimatta Matkaystävä on kelpo romaani. Se on sujuvalukuinen ja kiinnostava. Ratinen kuvaa onnistuneesti kahden maailman välissä olemista, kuulumisen ja kiintymisen vaikeutta. Häpeän ja vapauden tunteet mahtuvat niin hyvin samaan ihmiseen – varmasti kaikessa elämässä ja muutenkin kuin lestadiolaisen taustan, jonka kuvailu on romaanin vahvinta antia, kautta.

Niin tarkkanäköistä tuo vanhoillislestadiolaisuuden kuvailu Ratisen oivallisesti nimetyssä romaanissa on, että Marimekon pussilakanoita, Aarikan puuhelmiä tai Ressy Redfordia katsoo nyt ihan eri tavoin kuin aiemmin.

--

Kirjasta muualla: Kirjarikas elämäni -blogissa Matkaystävästä on pidetty paljon.

*Selitän hieman tätä ”sittenkin kiinnostavaa”. Olen lähtökohtaisesti ollut hyvin kiinnostunut uskontoa tai politiikkaa käsittelevistä romaaneista. Luin ensimmäisten joukossa mm. Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Ben Kallandin teoksen Vien sinut kotiin, joita kumpaakin rakastin suuresti ja joita edelleen suosittelen kenelle tahansa. Uskontoa käsittelevien esikoisromaanien kohdalla voinee kuitenkin puhua jo jonkinlaisesta boomista, aihepiiri tuntuu toisinaan loppuunkalutulta. Kiinnostaviahan nämä kirjat – itselleni lopulta vierasta maailmaa käsittelevät, olen kasvanut aika sekulaarissa luterilaisessa perheessä – oikeastaan aina ovat, mutta jossain kohtaa tulee saturaatiopiste vastaan – onneksi ei vielä Ratisen romaanin kohdalla, mutta ehkä jo seuraavan aihepiiriä käsittelevän kirjan kanssa.