Johanna Laitila: Lilium regale

Johanna Laitila: Lilium regale
Gummerus 2018
350 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Else piti Ingan sanoja kielensä alla kuin sokeripalaa ja antoi sulaa sinne, ahnehti niitä nälkäisenä, kuin olisi kuollut ilman niitä. Ennen Ingaa roikkui hänen kielensä menneisyyden helmoissa. Hänen kielensä oli täynnä jälkiä, sanojen sammioita, joista osa oli märkiviä rakkuloita, osa kielen poikki risteileviä arpia, joista piirtyi kotiin vievä kartta. Isän sanat olivat hänen kielessään kuin sisälmykset kalassa, siemenet mustikassa tai munasarjat hänen vatsanpeitteidensä alla. Sana sanalta oli Inga lähempänä häntä, ja heidän kielistään tuli uusia teitä, veren reittejä.

Lainaus on sama kuin kahdessa muussa blogissa, Tiinan ja Tuijan, mutta se tiivistää olennaisimmat Johanna Laitilan upeakantisesta esikoisromaanista Lilium regale: väkevän kielen, eritteisyyden ja aistillisuuden, rakkaustarinan ja nuoruuden kokemukset. Ennen kaikkea se on tyylinäyte romaanista, jossa kieli – äidinkieli, vieras kieli, sanojen kieli, naisten keskinäinen kieli, kaiken välittävä, opittava ja unohtuvakin kieli – on keskiössä, oikeastaan koko romaanin vahvin ydin. Mutta Laitilan teoksessa on paljon sellaista, joka ei tekstinäytteestä välity, kuten sodan kaiut, pohjoinen, #metoo, ja kysymys jonnekin kuulumisesta.

Lilium regalen kehystä on vaikea avata paljastamatta siitä liikaa. Tällaisena, blogia varten kehystettynä, se kuulostaa sekavalta ja liikaa sisältävältä, mutta yritetään: Toisen maailmansodan vuosina Else on teini-ikäinen, aikuisuuden kynnyksellä oleva tyttö, joka Ruotsissa evakossa ollessaan tutustuu asuinperheensä tyttäreen Ingaan, jonka kanssa jakaa sanat ja kielen, monessa merkityksessä. Suomeen, Tornionjokilaaksoon palattuaan Elsestä tulee piika apteekkari Hurtigin taloon, jossa hän tutustuu apteekkarin Irina-vaimoon ja tulee taas osin kokonaisemmaksi: Oli kuin olisi aina ollut. Elämä sodan jälkeen on kuitenkin kovaa, murheet ja alhot sitä määrittävät.

Aineksia romaanissa on siis paljon. Silti romaanin maailmaan pääsee helposti eikä lukiessa mikään tunnu liialta, vaikka kielikuvat osin vyöryvät päälle ja vaikka kokonaisuudessa on pientä epätasaisuutta. Aivan kaikki alussa asetetut odotukset eivät täyty, ainakaan Elisan, Elsen tyttären suhteen. Alun kehystarinassa muistisairas Else makaa asunnossaan Elisa hoitajanaan. Elisalle äiti on ollut aina etäinen. Aluksi Elisa on kokija ja kertoja, mutta vaikka lopussa moni romaanin keskeisteema sulkeutuu, jää Elisa vieraaksi, kokonaisuuden kannalta jopa turhaksi.

Romaanin tematiikassa on tuttua viime vuosien muista kotimaisista, kaikuja mm. Ketun, Rytisalon ja Kinnusen romaaneista: on pohjoista, on sotaa, on hurjuutta, on rakkautta, on omien isovanhempieni sukupolven peiteltyjä ja salattuja tarinoita. Kuitenkin Laitila kirjoittaa ihan omanlaistaan proosaa, kokonaisuus on komea.

Päällimmäisenä mieleen jää kolme asiaa: kieli, dramatiikka ja aistillisuus. Kieli ei ole vain Laitilan runsasta, omaperäistä kieltä, vaan myös eräs identiteetin perusta. Elselle kieli kuvastaa omaa maata ja maakuntaa, vierautta, rakkautta ja myöhemmin unohdusta. Dramatiikkaa on paljon, erilaisia käännekohtia, koko elämään vaikuttavia väläyksiä, joiden aikana esimerkiksi: Vatsalta tuntui tippuvan pohja, vatsalaukku nousi ylemmäs muljahtelemaan, ja muut sisäelimet tuntuivat valuvan jalkoja pitkin märäksi lätäköksi maahan. Aistillinen kirja on koko ajan, on jo mainitsemani huikea kieli, on renessanssinaiseksi nimeämistä, on luiseva aurinko ja on verta suonissa, kuukautisissa, siskoutena: Miten suonet olivat kaikkiin ilmansuuntiin vieviä vesireittejä kartalla.

Lilium regale on kielen rakastajan kirja, kuten Leenakin toteaa ("kielen rakastajalle huikeaa riemua", olen tästä ihan samaa mieltä). Laitilan kirjoittama kieli on ilmaisuvoimaista, omillaan elävää, väkevyydessään vyöryvää. Näin voimakas kieli tuntuu huutavan sota-ajan ja sen jälkeisen realismin rinnalle mystiikkaa ja siihen huutoon vastataan. Hirven muodossa ilmenevä mystiikka piirtyy jonnekin mielikuvien verkkokalvoille.

Samanlaisena mieleen piirtyy koko romaani, joka houkuttaa mukaansa ja lukija virtaa sen mukana kuin veri kirjan naishahmojen suonissa.