Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme
Fabriikki Kustannus 2018
We Have Always Lived in the Castle 1962
Suomentanut Laura Vesanto
Kansi Kristian Jalava
198 sivua
Yhdysvaltalainen goottiromaani

”Jos olen vielä maisemissa”, hän sanoi, ja minua kylmäsi. Istuin nurkkaani Jonas sylissäni ja katselin, kuinka hän liikkui ripeästi ja ääneti valoisassa keittiössämme. Kohta hän pyytäisi minua kattamaan meille kolmelle pöydän ruokasaliin, ja illallisen jälkeen istuisimme yhdessä keittiön lämmössä ja talo vartioisi meitä eikä ulkopuolelle näkyisi meistä valonpilkahdustakaan.

Blackwoodien komea sukutalo on hiljainen: kartanoksi tai linnaksi luokiteltavassa talossa asuvat enää vain sisarukset Merricat ja Constance Blackwood sekä heidän pyörätuolissa oleva setänsä Julian. Koko muu perhe on kuollut joitakin vuosia aiemmin. Kotikylässään Blackwoodit ovat tunnettuja, mutta suuresti inhottuja, ovathan ne vanhastaan vauraita – hyvä etteivät kylve rahoissaan – ja muista eristäytyviä. Vain Merricat vierailee kylässä asioilla: kirjastossa, kaupassa, kahvilassa. Blackwoodit haluavatkin pitää muun maailman kotinsa ulkopuolella. Merricat keksii voima- tai taikasanoja suojatakseen pienen perheensä maailmaa, mutta onko sanoilla mitään tehoa enää sitten, kun edesmenneen isän kassakaapista kiinnostunut Charles-serkku saapuu paikalle?

Amerikkalaisen Shirley Jacksonin tuotanto on noussut jonkinlaisen tuoreemman kauhu- tai goottivaikutteisen klassikon asemaan. Kustantajan, julkaisuohjelmallaan lähes aina ilahduttavan turkulaisen Fabriikin, tiedotteen mukaan Jacksonin romaani Linna on aina ollut kotimme on paitsi vinksahtanut goottilaisen kirjallisuuden klassikko, myös teos jossa ”tyttökirjat ja salapoliisitarinat kohtaavat”. Tähän tyttökirjojen ja pientä outoa twistiä sisältävien teosten ystävään mainos puri.

Ja mainos myös päti. Tunnelmaltaan Jacksonin romaani on kuin kulkisi jossain alkuiltaisessa hämärässä juuri ennen kuin sumu ehtii kietoa kaiken ympärilleen, mutta ei vain sumu, vaan myös ulkopuolisten pahansuopuus, oman edun tavoittelu ja joukkohysteria.

Juonellisesti ja kielellisesti (Laura Vesannon oivallisen suomennoksen perusteella) kokonaisuus kulkee hyvin. Jopa niin sujuvasti, suorastaan viihdyttävästi, että aloin pohtia romaanin klassikkoasemaa. Tai: tietenkin aloin pohtia sitä. Miksi mikäkin kirja nimetään klassikoksi? Onko syynä kirjan yhteiskunnallisen painavuus? Omalaatuisuus? Genre? Kirjailijan elämäkerrasta kumpuavat perusteet? Kaikki yhdessä?

Linnan on aina ollut kotimme klassikkouteen on varmasti monia syitä, joista vähäisimmät eivät takuulla ole se, että Jacksonin tuotanto on tavallaan löydetty uudelleen 2000-luvulla (vertailukohdaksi voisi nostaa vaikkapa sinänsä hyvin erilaisen teoksen, John Williamsin Stonerin), ja silloinhan sana klassikko toimii hyvin niin lukijoiden puheissa kuin teoksen markkinoinnissa. Ja toki yli 50-vuotiasta kirjaa voi kutsua klassikoksi, jos ja kun teosta edelleen luetaan ja ehkä rakastetaankin. Toiseksi lajityyppi, tyttökirjahenkinen mysteeri, vetoaa moniin – etenkin, kun Jackson luo omanlaisensa maailman ja persoonalliset hahmot. Henkilöhahmot kantavat monista klassikoista tuttuja piirteitä. Orpo Merricat on nuori, kirjoja rakastava ja paljon menettänyt minäkertoja, jolla on outoja tapoja ja tiettyä Blackwoodien ylpeyttä. Merricatin näkökulma myös kuljettaa kertomusta. Toisaalta isosisko Constance, omituinen setä ja melkein aina läsnä oleva Jonas-kissa sopivat kaikki tyttökirjaklassikkomaiseen tarinaan.

Ennen kaikkea Linna on aina ollut kotimme on kuitenkin mysteeriromaani, jossa goottihengen mukaisesti saattaa tuntea talossa olevan vihankin. Talo ja siihen liittyvät salaisuudet, kuten Merricatin ja Constancen muun perheen kuolema, ovat mieltä kiehtova arvoitus. Merricatin tapa hakea suojelussanoja liikuttaa ja viehättää. Perhesiteiden rinnalle keskiöön nousevat ennakkoluulot, yhteiskuntaluokkien erot ja ulkopuolelta eri tavoin kohdistuvat uhat, joista voi keriä auki useita kerroksia. Tämä kaikki tekee Jacksonin romaanista tietenkin sopivan universaalin, mutta myös sillä omalla twistillään erottuvan.

Teemoja on siis paljon, mutta itse romaani on tiivis ja nopealukuinen. Teoksen lopussa on Fabriikille ominaiseen, ihastuttavaan tapaan listattu tyyliin sopivia kirjoja. Mukana ovat muun muassa Sayersin Myrkkyä, Watersin Vieras kartanossa ja Wyldin Kaikki laulavat linnut (jonka aion piakkoin lukea). Mainittujen romaanien ystävät nauttivat varmasti myös Jacksonin teoksesta.

Perusteluja tämän klassikoksi nimetyn teoksen julkaisulle Suomessa siis riittää. Linna on aina ollut kotimme on niin teemojensa kuin tunnelmansa vuoksi kiehtova ja otteessaan pitävä kirja, hyvällä tavalla vanhanaikainen ja silti jopa hieman ilkikurinen, ei missään kohtaa liian vakavasti itseään ottava. Ei olekaan ihme, että romaanin pohjalta ollaan tekemässä elokuvaa.

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Fabriikki Kustannus 2017
Islandil ei ole liblikaid 2013
Suomentanut Outi Hytönen
Kansi Outi Vihlman
347 sivua
Virolainen, Islantiin sijoittuva romaani

Ja elämä alkaa. Alkaa sellaisella vauhdilla, ettei ole eroa, onko yö vai päivä, aurinko kimaltelee taivaalla yhtä lailla, öisin vain hieman matalemmalla, leijuu äänettömästi veden päällä kuin suuri keltainen ilmalaiva, ja joskus kuu riippuu auringon vierellä päiväkausia, niin että yö ja päivä tosiaan hallitsevat maan päällä samanaikaisesti.

Joskus kohdalle osuu romaani, jonka lukemisesta nauttii, mutta jonka sisältöä on vaikea avata blogin lukijoille. Ehkä silloin voisi tyytyä laittamaan valokuvan Instagramiin kera hashtagin #luen2017, mutta kyseessä on romaani, josta haluan kertoa – edes jotain, edes tunnelman. Kaunis kansi sinänsä on kyllä valokuvaamisen arvoinen.

Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia on tällainen kirja. Se on toisaalta sukusaaga, joka kulkee menneestä nykyiseen, mutta se on myös kokeellinen romaani, jossa runot, kansanperinne, juonikerronta ja tajunnanvirta, sekä typografialla kertominen vuorottelevat. Suoran kerronnan joukossa on sivuja, joille mahtuu vain sana tai korkeintaan muutama, on pyöreään muotoon aseteltuja lauseita, kaavoja ja tehosteena toimivaa toistoa.

Edellä mainitulla perusteella kyseessä voisi olla tekotaiteellinen sillisalaatti, mutta Kaldmaan romaani on hieno kokonaisuus. Rikkonaisesta rakenteestaan huolimatta se on ehjä teos, jonka henkilöhahmoilla on sielu ja jossa maisema - meri ja tuli - muokkaa ihmistä, elää heissä, antaa ja ottaa.

Aluksi ovat Gudrun ja Jón, jotka asettuvat syrjäiselle seudulle, jonne he talonsa rakentavat. Epäonni tuntuu seuraavan, mutta pariskunta aloittaa sukupolvien ketjun. Enempää en osaa tai haluakaan juonta avata, en siis oikeastaan voi kuin suositella Kaldmaan lukemista. Lukemiseen kannattaa varata aikansa. Ei sen vuoksi, että Islannissa ei ole perhosia olisi niin haastava (voi se sitäkin olla, mutta lukemisen nautittavuus ylittää sen haastavuuden), vaan siksi että tämän romaanin kohdalla lukurauha avaa paremmin mahdollisuuksia sukeltaa Kaldmaan maan ja meren vuorokäynnin Islantiin. Kokonaisuus on kiehtova, omalaatuinen. Varmasti minusta lukijana kertoo se, etten nopeasti muista lukeneeni vastaavaa, vaikka erilaisia kerronnan keinoja rikkovia ja typografisiakin romaaneja tulee mieleeni.

Islannissa ei ole perhosia* vaatii siis jos ei kärsivällisyyttä, niin ainakin tarinaan ja kielellä leikittelyyn heittäytymistä. Kaldmaan teksti etenee, riippuu ja pysähtyy, kiihdyttää. Ja sitten se taas pysähtyy, pysähtyy tekstinä, vaikka tarina itse saa painoa. Kas näin: esimerkiksi sivulla 87 Gudrunin sisäisen pohdiskelun päätteeksi viimeinen sana on hänen nimensä, Gudrun. Sivulla 88 on vain kaksi sanaa, samalla rivillä mutta kaukana toisistaan:

tuskin                                         hengittää.

Niin, Gudrun tuskin hengittää, koska hän on niin halunnut että he olisivat he. Aika kuluu, muut määräävät ja määrittävät, mutta kertomus jatkuu.

Niin kutsuttu reaalinen maailma elää vahvasti rinnakkain kansanperinteen maailman kanssa; rakkaustarina kulkee yhdessä luonnonvoimien kanssa; yksilö yhteisön puristuksissa. Kaiken Kaldmaa nivoo taianomaisella tavalla romaaniksi, jonka tahdissa lukija paitsi sulkeutuu romaanin ihmeelliseen maaperään, myös hengittää kielen rytmiä, tässä ja nyt, silloin ja kohta.

 *Googlailun seurauksena minulle selvinnyt yksityiskohta on, ettei Islannissa tosiaankaan ole päiväperhosia.

Deborah Levy: Uiden kotiin

Deborah Levy: Uiden kotiin
Fabriikki 2016
Swimming Home 2012
Suomentanut Laura Vesanto
Kansi Outi Vihlman
Kannen kuvat Galina Gallo
144 sivua
Brittiläinen pienoisromaani

Flittarilu katastrofin kanssa oli mahdotonta, mutta se oli jo tapahtunut, se tapahtui parhaillaan. Se oli tapahtunut ja se tapahtui jälleen, mutta hänen täytyi laittaa kampoihin viimeiseen asti. Hän tuijotti mustaa sadetta, jonka Kitty oli tatuoinut hänen käteensä, ja sanoi itselleen, että tekstin tarkoitus oli pehmittää hänen päättäväistä vastarintaansa. Kitty oli älykäs. Kitty tiesi mitä sade tekee.

Alkujaan puolalaisen englantilaisrunoilija Joe Jacobsin perheen loma Etelä-Ranskassa muuttuu kerralla, kun heidän lomahuvilansa uima-altaassa kelluu punahiuksinen tyttö. Joen vaimo Isabelle kutsuu nuoren naisen perheen vieraaksi. Epävakaan oloinen nuori nainen, kasvitieteilijä Kitty Finch houkuttaa, kiehtoo, työntää pois ja sekoittaa monen ihmisen elämänjärjestystä. Jacobsin perheen teini-ikäinen tytär Nina kokee asiat omalla tavallaan. Helteinen Nizzan tietoo väreilee, mutta myrsky ja sade ovat tulossa.

Deborah Levyn Booker-ehdokkaaksi noussut Uiden kotiin on turkulaisen osuuskuntakustantamo Fabriikin ensimmäisiä julkaisuja. Keväällä suomeksi ilmestynyt pienoisromaani on kanneltaan kaunis ja suomennokseltaan laadukas. Muutamat pienet taitolliset heitot osuivat silmiini, mutta kokonaisuudessaan Levyn romaani vakuuttelee minua siitä, että Fabriikki kustannuksen tuotantoa kannattaa seurata.

Uiden kotiin sijoittuu reilun kahdenkymmenen vuoden takaiseen aikaan. Kurt Cobain on tappanut itsensä samana keväänä, edellisen vuosikymmenen menestyselokuvaa E.T. muistellaan. Nizzan seutu on lämmin, muttei pilvetön. Sadetta kuvataan monin sanankääntein, visuaalisestikin, apollinairelaisittain:
S
 A
  T
   A
    A

Viikon ajanjaksolle sijoittuvat tapahtumat etenevät sekä kronologisesti että henkilöiden oman mikromaailman näkökulmasta. Kitty on kaiken keskiössä, mutta samalla ulkopuolinen ja outo. Hänen kauttaan Jacobsin perheenjäsenten ja heidän läheistensä pelot ja toiveet valottuvat. Silti kukaan henkilöhahmoista ei tule erityisen lähelle Ninaa lukuun ottamatta.

Pienoisromaanin kontekstissa Levyn teos on raskaslukuinen. Olen (myös) pienoisromaanien ystävä: Pidän siitä, millaisia merkityksiä esimerkiksi Joel Haahtela, Helmi Kekkonen tai Patrick Modiano tuotantoonsa lataavat ja kuinka usein tunnelmallinen kerronta pitää sisällään paljon enemmän kuin teoksen sivumäärästä voisi päätellä. 

Samoin on Levyn kerronnan laita: Uiden kotiin on tiivis, mutta merkityksiä täynnä. Nyt merkityksiä on kuitenkin niin paljon, että teksti uuvuttaa hetkittäin, samoin henkilöiden lukumäärä. Osa merkityksistä katoaa kaiken alle - tai ehkä tarkoituksella. Vaikkei Uiden kotiin ole varsinaisesti nautittavaa luettavaa siinä mielessä, että kirjan pariin voisi heittäytyä, sanon että hyvä näin. Lukijan ei ehkä olekaan tarkoitus päästä liian helpolla. Tarina on sinänsä hyvä ja yllättävänkin ehjä, mutta se on täynnä aukkoja. Teksti kulkee tunnelma ja sanat edellä, kertomus on niiden palvelija.

Jos Uiden kotiin olisi elokuva, olisi se leikattu henkilöstä toiseen siirtymillä. Useiden, joskaan ei kaikkien, alalukujen päättyessä ja seuraavan alkaessa Levy siirtää näkökulmavuoroa kuin viestikapulaa. Tämä valottaa tapahtumia ja etenkin niiden taustoja sekä suhtautumista Kittyn persoonaan. Kerronta on tyylikästä ja oudosti, raskaasta poljennosta huolimatta, puoleensa vetävää, kuin tahmeaa mutta maukasta hunajaa tai kuin kärpäspaperia, joka heiluu kesätuulessa.

Levyn romaania ei voi ahnehtia, mutta se sopii hyvin luettavaksi yhtenä kesäisenä päivänä: sellaisena päivänä, jolloin ilmassa väreilee orastava helle, mutta aurinkoa ei näy; Päivänä, jolloin väsymys painaa jalkoja, mutta raukea mieli kaipaa jotain älyllistä. 

Tiivistäen: Uiden kotiin on unenomainen ja veitsenterävä.