Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Elina Hirvonen: Punainen myrsky
WSOY 2019
Kansi Ville Tietäväinen
276 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

”Jos myrsky vie meidät, tietääkö kukaan, että me olimme olemassa?”

Pieni poika käy katsomassa isäänsä vankilassa maassa, jossa Saddam Husseinin hallinto kiduttaa vastustajiaan. Poika jättää kotimaansa Irakin taakseen ja muuttaa suomalaiseen lähiöön, joka tulvii vihreää ja valkoista valoa, hän käy koulua, ihastuu, siirtyy kohti aikuisuutta. Aikuisena mies työskentelee rauhaa edistävissä tehtävissä. Hän iloitsee puolisostaan ja pian syntyvästä vauvastaan, kantaa huolta äidistään ja kokee ylpeyttä siitä, että äiti saa nyt hyvää sairaanhoitoa. Isis on nousemassa ja mennyt, lapsena koetut pelot ja kauhut, elävät miehessä aina.

Kerrotaan se nyt tässäkin: Elina Hirvosen romaani, johon Ville Tietäväinen on luonut upeat kannet, Punainen myrsky perustuu kansanedustaja ja rauhanneuvottelija Hussein Al-Taeen elämään ja hänen suvunsa kokemuksiin. Kirjaa lukiessa, enkä ole ainoa, tulee pakostakin pohtimaan sitä, missä määrin oikeat ihmiset tarinan takana vaikuttavat lukukokemukseen. Hirvosen kirja on luokiteltu romaaniksi, joten se on eittämättä fiktiota. Kuitenkin kirjan päähenkilö saa Al-Taeen kasvot. Al-Taee on romaanin pieni ja teini-ikäinen poika sekä aikuinen mies. Hän on se, jonka äiti huolehtii perheestään, se jonka isä joutuu vankilaan, se joka kasvaa, kaipaa, kokee, kertoo.

Niin, vaikka tiesin lukevani kaunokirjallisuutta, en voinut missään vaiheessa unohtaa lukevani Hussein Al-Taeen ja hänen sukunsa tarinaa. Siksi en voi olla pohtimatta: Olisinko lukenut eri tavalla, jos olisin saanut käsiini vain romaanin ilman taustatarinaa ja uutisointia siitä? Tietenkin olisin, mutta mitä siitä?

Nimittäin, yhtä kaikki: Hirvosen teos on erinomaista kirjallisuutta, hieno romaani. Se on hyvin kirjoitettu, rakenteeltaan onnistunut, kauttaaltaan uskottava, ja puhuttelevuudessaan ajatuksia herättävä.

Erityisen hienosti Hirvonen kuvaa päähenkilön lapsuutta ja nuoruutta, hänen päänsisäistä myllerrystään. Vaikka läsnä ovat myös romaanin miehen äiti ja sisarukset, on kokonaisuudessa vahvasti päähenkilönsä tarina. Sen sijaan Hussein Al-Taaen suvun tarinaa on mukana vähemmän kuin mitä ennakkoon odotin, toki pohja on niissä. Toisaalta romaani pysyy näin paremmin kasassa, ja komeasti pysyykin. Punainen myrsky pitää lukijansa otteessaan intensiivisesti – jopa siinä määrin, että sitä voi painavista teemoistaan huolimatta kutsua vetäväksi.

Kuten aiemmissakin teoksissaan, onnistuu Hirvosen nytkin yhdistää mennyt ja nykyisyys, hirvittävät kokemukset ja kauneus. Punainen myrsky on vahvasti ihmisen puolella, sen kuvaamista raskaistakin tapahtumista versoaa tärkein: toivo.


P.S. Tarkennan vielä, että en blogitekstissäni tai muutenkaan ota mitenkään kantaa kenenkään poliittiseen tai yksityiseen toimintaan. Kyse on siitä, että kenestä tahansa oikeasti elävästä ihmisestä kirjoitettu fiktio herättää minussa sen, etten kykene lukemaan romaania täysin fiktiivisenä. Tämä ei sinänsä haittaa tai ole moite, päähenkilö vaan saa oikean ihmisen kasvot. Sama kävi esimerkiksi Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -romaanin kohdalla.

--
Muualla mm. Kirsi, Leena ja Tiina.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015
Kansi: Ville Tietäväinen
248 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

"Toivo on keskeinen osa ihmisyyttä. Jos menetämme toivon paremmasta tulevaisuudesta, mitä meille jää?"

Niin tavallinen ja kuitenkin niin epätavallinen ilta on alkamassa: Ilmastopolitiikan asiantuntija Laura Anttila pitää luentoa yliopistolla ja illallinen hautuu uunissa. Laura ja hänen miehensä Eerik odottavat poikaansa, kuopustaan Aslakia syömään. Odotukseen liittyy paitsi halu nähdä poikaa, myös pelko ja vieraus: missä kunnossa Aslak tällä kertaa tulee, kuinka suuria hänen ongelmansa ovat? Perheen tytär Aava on Somaliassa työskentelevä lääkäri, joka sydän pamppaillen seuraa uutisia kotimaastaan. Tänä iltana niitä tulee: joku on kiivennyt Lasipalatsin katolle ja ampuu ihmisiä kiväärillä.

Elina Hirvosen Kun aika ei riitä on kirja, jonka äärellä ainakaan tämän bloggaajan sanat eivät (melkein) riitä. Riittäväthän ne oikeasti, totta kai, sillä ilman sanoja ei voisi kertoa, kuinka koskettavasti Hirvonen kuvaa iltaa jolloin on katulamppujen valot puhkovat hämärää ja eräs keskustelu keskeytyy tai kuinka apeus leijuu kodissa kuin nurkkiin laskeutunut pöly. Enkä voisi kertoa sitä, kuinka lähelle Hirvonen tuo naisen, jonka haaveet muuttuvat jonkun toisen haaveiksi enkä sitä, miten kevätillan valo luo lapsen hiuksiin sädekehän. En voisi kertoa sitäkään, että luin jotain sykähdyttävän hienoa.

On siis parempi antaa tilaa sanoille, vaikka osa minusta haluaisikin pitää Hirvosen romaanin ihan vain itselläni, käpertyä kirjan kanssa jonnekin hämärään ja antaa liikutuksen tulla. Sillä sellainen romaani Kun aika ei riitä on. Se pakahduttaa ja liikuttaa olematta ylisentimentaalinen tai imelä. Se on varmaotteisesti kirjoitettu, muttei kylmä. Se on yhteiskunnallinen ja kantaa ottava, muttei paasaava eikä laskelmoiva. 

Hirvosen aiempien romaanien lukijat löytävät Kun aika loppuu -romaanista paljon tuttua: on kipeää perhekuvausta, ihmisiä jotka ovat syystä tai toisesta irtautuneet omista juuristaan, on Helsinkiä ja Afrikkaa, elämän satunnaisuuksia ja sellaista surua, joka kiertyy tiukasti lukijan ympärille. On myös avaruutta ja konkretiaa niin kielessä kuin kertomuksessakin. Että hän muistaisi saman teki minuun valtavan vaikutuksen, Kauimpanaa kuolemasta pidin hienona, vaikka se ei tullut aivan niin liki. Nyt Hirvonen jollain tapaa yhdistää kahden edellisen romaaninsa teemat, sinkoaa kokonaisuuden parin vuosikymmenen päähän ja saa aikaan toistaiseksi parhaimman romaaninsa.

Kun aika loppuu sijoittuu lähitulevaisuuteen. Hirvonen ei kirjoita tulevaisuutta dystooppisena utopiana, vaan se eroaa nykyhetkestä vain vähän. Meidän nykyhetkemme, Aavan ja Aslakin lapsuusaika, elää henkilöiden muistoissa. Pidän tästä ratkaisusta, sillä sen sijaan että Hirvonen kikkailisi kaiken mullistavilla skenaarioilla, hän keskittyy ihmisiin. Ilmastonmuutos on tietenkin tosiseikka, kuten nytkin, se  vaikuttaa ihmisten ryhmittymisiin, politiikkaan ja tekoihin sekä saa lukijan pohtimaan omaa ympäristösuhdettaan.  Tulevaisuuden tekniikka on osa ihmisten arkea, mutta uunissa tuoksuu ikiaikainen lanttu.

Hirvonen kirjoittaa kouriintuntuvasti niiden näkökulmasta, jotka eivät ole olleet aina läsnä, mutta jotka eivät ole koskaan lakanneet huolehtimasta: millaista on olla hirveitä tekoja toteuttavan äiti tai sisko? Miten etäisyys ja läheisyys elävät samassa ihmisessä? Miten eri tavoin maailman muuttamisen voi ymmärtää, miten monin tavoin yhteisöllisyys kytkeytyy tähän kaikkeen. Muuttuva maailma ja ilmasto heijastuvat perheeseen. Minä olen aina halunnut uskoa armoon, mutta onko sitä? Ja miten kaikki on lopulta kiinni ihmisistä, heistä ja meistä.

Jos pitäisin blogini sivupalkissa Parasta juuri nyt -palstaa, komeilisi Hirvosen kirja listan ensimmäisenä. Ja tiedän, että se keikkuisi siellä kauemminkin kuin vain juuri nyt. Kun aika ei riitä on hienointa kotimaista kaunokirjallisuutta, jota olen tänä vuonna lukenut. Se on kieleltään soljuva, sanoiltaan painava, teemoiltaan merkityksellinen ja kokonaisuudessaan vavisuttava.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
Kustantaja: Avain 2010
Kansi: Jarkko Virtanen
Kotimainen romaani
Sivuja: 239

Haluan olla yksi tämän maan valkoisista maattomista, ihmisistä, jotka ovat olleet poissa niin kauan, että kukaan ei kaipaa heitä. He kaipaavat paikkoihin joita ei ole, pystyttävät suuret telttansa auringon paahtamiin luonnonpuistoihin, lentävät kirkashiekkaisillem vartioiduille rannoille sukeltamaan, ovat jatkuvasti lähdössä johonkin eivätkä koskaan palaa. Samalla haluan annoksen nostalgiaa. Vaikka se olisi vaarallista. Vaikka sen tunnustaminen nolottaa. Haluan siemailla nostalgiaa ennen kuin kuolen.

Nimeltä mainitsematon eteläisen Afrikan maa on kuuma, sen maaperä on värjäytynyt punaiseksi, sen ilma ei syleile, vaan se törmää vastaan kuumana muurina. Maassa tapahtuu paljon pahaa, mutta sieltä on myös kauniita, elämän onnellisimman ajan muistoja. Eri aikakausien muistot mielessään brittitaustainen, Suomessa vuosia asunut Paul palaa lapsuuteensa kotimaahan. Hän palaa maahan, koska on viettänyt siellä elämänsä merkittävimmät hetket niin hyvässä kuin pahassakin. Nyt hän haluaa vain liukua mahdollisimman kauas elämästä. Esther on maan kansalainen, nuori nainen, joka on menettänyt yhden elämänsä tärkeimmistä ihmisistä, ja on menettämässä toisenkin. Hän sinnittelee elämässä, koska ajattelee olevansa elämän velkaa pienelle lapselle, josta kukaan muu ei huolehdi.

Elina Hirvosen romaani Kauimpana kuolemasta (2010) pitää sisällään paljon. Se kertoo tarinan Afrikasta, toisen Suomesta. Se kuvailee ihmissuhteita, politiikkaa, lapsia ja vanhempia, menetyksiä, alkuja ja loppuja. Se on romaani kotimaasta ja kaukomaasta, kaaoksesta ja ihmismielestä.

"Mikä asia maailmassa on sinun mielestäsi kauimpana kuolemasta?"

Missä on alku? Onko sitä koskaan ollutkaan? Herra antoi ja herra otti. Mikä on jumalan rooli ihmiselossa - onko jumalaa, Jumalaa tai jumaluutta ylipäätään olemassa? Tai onko ihmiselon arvoista elämää? Hirvosen romaanissa pohditaan suuria kysymyksiä ja se saa lukijansa myös miettimään, jopa kyseenalaistamaan oman elämänsä linjauksia. Maailma on epäoikeudenmukainen paikka ja sen kaiken Hirvonen kirjoittaa auki niin väkevästi, että lukiessa ainakin minua alkoi ahdistaa.

Hirvosen romaani aiheuttama ahdistus on "hyvää" ahdistusta; sellaista, jonka kokee silloin, kun kirja tulee aivan liki, satuttaa ja koskettaa. Ja kukapa ei liikuttuisi tai kauhistuisi lukiessaan afrikkalaisen kaupungin kaltevilla kaduilla elävistä lapsista, jotka takapuoli verillä muuttuvat vain nälkää näkeviksi käyttöhyödykkeiksi niin valkoisille kuin oman maansakin sairaille aikuisille; tai lukiessaan Bessyn tarinaa setänsä lapsivaimona, kaukana omasta ruumistaan. Hirvosen teksti on kuitenkin paljon enemmän. Se ei ole kauhean todellisuuden tirkistelyä, vaan se on elämänuskonsa menettäneen miehen ja elämään pakon vuoksi uskovan naisen tarina, jota yhteiskunnallinen omatunto ravistelee. Ja on kaikkea varsin monitasoisesti lomittuen nykyhetkeen ja menneeseen, kadonneisiin ja unohdettuihin.

Kauimpana kuolemasta sisältää ahdistavuutensa vastapainona valtavan määrän kauneutta. Hirvonen kirjoittaa, kuinka ihmisen läpi kulkee sadetta enteilevä tuuli tai miltä lapsen sydämensyke tuntuu omaa kehoa vasten. Hän kuvaa rakastumista ja vanhemmuutta, romaani onkin osin romaani isästä ja pojasta, kertomus hyvin erilaisista äitisuhteista ja tarina parisuhteiden syntymisestä, päättymisestä ja välitilasta. Hirvonen pääsee syvälle Paulin ja Estherin mieleen, heidän menneisyyteensä ja nykyhetkeensä; lukija alkaa elää heidän elämäänsä, asua heidän ihossaan. Kaiken kuvailu on vahvaa, taidokasta. Mutta taidokkuuteen sisältyy myös pientä irrallisuutta: moni asia jää leijumaan suomalais-afrikkalaiseen ilmaan, kuumuuteen ja räntäsateeseen. Olisin kaivannut teokseen ripauksen enemmän jämäkkyyttä, jäntevyyttä hienon kerronnan kannattelemaan tarinaan. Silloin kirjasta tulisi tullut miltei täydellinen romaani omaan makuuni.

Luomastaan pienestä irrallisuuden tunteesta huolimatta - tai ehkä juuri sen ansiosta - Kauimpana kuolemasta koskettaa, ravistelee, surettaa ja jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa. Että hän muistaisi saman ja Kauimpana kuolemasta molemmat ovat niin hienoja teoksia, että odotan innolla Hirvosen mahdollista seuraavaa romaania. Olen varma, että se tulee olemaan loistava. Hirvonen osaa loihtia sanoillaan toivon.

****

Kauimpana kuolemasta on ollut blogeissa erittäin laajasti esitelty kirja. Sen ovat lukeneet muun muassa Susa, Anni m, Valkoinen kirahvi, Mari A ja Joana.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Kustantaja: Avain 2005 (pokkari 2010)
Kansi: Jarkko Virtanen
Kotimainen romaani
Sivuja:158

Olisiko pitänyt piirtää se kuva Ianille ja sanoa, katso, tässä on meidän tarinamme, tässä on piste, josta kaikki alkoi? Niin olisin halunnut tehdä. Olisin halunnut löytää sen pisteen. Tehdä avaimenreiän, jonka läpi näkisin elämän. Isoisä, mummi, isä, äiti, Joona, minä. Meidän tarinamme alku. Mutta ei sellaisia asioita sanota muille. Ne kuvitellaan yksin, salakavalasti, unta tai bussia odottaessa. Ja seuraavassa hetkessä se kaikki kuvitellaan uusiksi.

Keväisenä päivänä Anna yrittää viettää aikaa kahvilassa kirjan, mozzarellasalaatin, viinin ja mokkaruudun kanssa. Hänen pitäisi kuitenkin olla mielisairaalassa tapaamassa isoveljeään Joonaa, jonka taju reaalimaailmasta näyttää olevan mennyttä jo vuosia sitten. Kootessaan itseään kohtaamaan veljensä ulkoisesti onnellisen, jopa huolettoman tavallisen näköinen Anna muistelee oman perheensä kipeää historiaa sekä miesystävänsä, amerikkalaisen kirjallisuudentutkija Ianin kertomia muistoja vähintään yhtä varjoisista asioista. Koulukiusaaminen, perheen sisäiset möröt, maailmanpoliittiset tapahtumat sekä valtava huoli ja suuri rakkaus risteilevät Annan mielessä.

Elina Hirvosen Finlandia-ehdokkaaksikin ansaitusti yltänyt Että hän muistaisi saman (2005) on yhdenpäivänromaani, jossa Annan ajatukset kiertävät kehää menneestä nykyisyyteen kysyen mitä kaikkea voi antaa anteeksi ja kenelle? Mikä on muistamisen arvoista, millaisia muistoja kannamme mukanamme, millaisia itsellemme haluamme?

Painoin otsani ikkunalasia vasten ja muistin joulun monen vuoden takaa. Silloin, kun jokaisessa joulussa oli taikaa. Puristin kädet polvien ympärille ja näin kynttilöillä valaistun kirkon, vanhat naiset pöyhimässä lumisateessa kastuneita minkkihattujaan, isän alttarin edessä pitkänä ja valkoisena kuin enkelin ja kirkon etupenkissä äidin, minut ja Joonan.

Onnellisen perheen prototyyppi, isä, äiti, isoveli ja pikkusisko - tietenkin siinä järjestyksessä - on toive onnellisesta muistoista, mutta oikeasti joulun taika on aikaa sitten kadonnut kuin pilveen. Ianin lapsuus Atlantin toisella puolella kertoo sekin karua kieltään. Hirvonen piirtää jatkumon vanhemmista lapsiin ja kansakuntien kipupisteistä yksilöön. Ja jokainen kirjafriikki löytänee Että hän muistaisi samasta jotain itselleen rakasta; kirjoihin uppoutuminen voi todellakin pelastaa elämän. Tämän kaiken Hirvonen kirjoittaa taiten, niin todentuntuisesti, että maailman (melkein) ääretkin mahtuvat Annan tarinaan ilman minkäänlaista epäuskottavuuden hiventäkään.

Olen muutaman kirjailijan kohdalla sanonut, että romaani on kirjoitettu tavalla, jolla itsekin haluaisin osata kirjoittaa. Elina Hirvonen kuuluu ehdottomasti näiden kirjailijoiden joukkoon. Kuinka ihailenkaan hänen lauseitaan, tunnelmiaan sekä kykyään sanoa niin paljon niin vähässä tilassa. Se on miltei ihmeellistä. Harvassa kirjassa kaikki on niin hyvin kohdallaan kuin Että hän muistaisi samassa: ihmiset, rumat ja kielletyt toiveet, ehdottoman rakkauden mahdollisuus, kahvilan mokkaruudut ja aamuauringon lattialle heijastama valon neliö, ajatukset Virginia Woolfista astumassa veteen kivet taskussaan, epätoivo sekä kahden erilaisen maan tapahtumien painama taakka yksilöiden harteilla. Hirvonen saavuttaa sen kaiken ja tuo sen lukijansakin todellisuudeksi. Vaikka Annan ajatukset käyvät läpi monenlaista, ei kirjassa ole mitään vaikeaselkoista, päinvastoin, Hirvosen kieli on selkeää ja kuulasta. Kirjassa on valtavasti surua, mutta siitä huolimatta suljin romaanin kannet tyytyväisenä, jonnekin Annan ja oman maailmani väliseen tilaan uponneena.

Joku ehkä muistaa, että minä olen ihminen, joka itkee paljon, mutta lukiessa vain harvoin. Viimeksi itkin Haruki Murakamin Norwegian Woodia lukiessani. Että hän muistaisi saman sai silmäkulmani kostumaan montakin kertaa. Välillä minun oli pakko keskeyttää lukeminen hetkeksi, kävellä tovi huoneesta toiseen tai ottaa muutama askel terassillamme. Pienen kävelyn jälkeen oli kuitenkin pakko päästä takaisin kirjan tiheään tunnelmaan. Niin liki pääsin Annan maailmaa. Tällaisen kirjan lukeminen vetää hetkeksi mykäksi eikä minulta juuri tällä hetkellä tunnu puuttuvan kaunokirjallisesti yhtään mitään.

Yhteisistä muistoista voi olla kiusallisen tietoinen. Voi myös toivoa, että toinen saisi muistaa saman.


****½

Hirvosen kirja on ollut blogeissa erittäin luettu. Laiskuuttani linkitän nyt vain muutaman arvion: Minna pitää Hirvosta upeana ja toivoo häneltä pian uutta, Sanna taas suosittelee kirjaa lämpimästi kaikille. Noora kaipaisi kirjaan enemmän tunnetta, Katri koki melkoisen pettymyksen. Jenni luki kirjan kahteen kertaan ja löysin hyvän, taitavan ja tärkeän teoksen.