Jenny Erpenbeck: Kairos

 

Jenny Erpenbeck: Kairos
Tammi, Keltainen kirjasto 2025
Kairos 2021
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Kansi Laura Lyytinen
408 sivua
Saksalainen romaani

Edessä oleva vuosi on hämärän peitossa, hämärän kuin himmentynyt peili. Eikö hän kuitenkaan kuule hälytysääntä, joka on aiheutunut siitä, ettei hän näe mitään? Laahustus ja putoaminen ja liukuminen ovat niin eläviä, tavattoman elävää kaikki se, mikä on lähtenyt liikkeelle.

Kahtia jakautunut Saksa, yhdistyvä Saksa. Vasta 19-vuotias Katharina, häntä 34 vuotta vanhempi Hans. Itä-Berliini, ja muurin murtumiseen on vielä muutama vuosi. Hans on naimisissa eikä aio jättää vaimoaan, Katharina hullaantuu ja heidän välilleen syntyy intensiivinen suhde, joka muuttuu koko ajan hurjemmaksi ja saa alistavia, väkivaltaisia muotoja. Samaan aikaan muuttuu myös ympäröivä maailma. Kun yhteiskunta hakee uutta suuntaa ja vanha valtio romahtaa, alkaa myös henkilökohtainen raunioitua. 

Jenny Erpenbeckin Kairos on paitsi kertomus epätasa-arvoisesta parisuhteesta myös poliittinen romaani, jossa kannanotto syntyy lukijassa itsessään. DDR on erilainen Katharinalle ja Hansille niin heidän ikänsä kuin taustojensakin vuoksi. He molemmat ovat itää, mutta ajan edetessä toinen valtio lakkaa olemasta: länsi ja itä yhdistyvät, lomittuvatkin, mutteivat silti aidosti kohtaa. Yhdistyminen ei tarkoita vapautta tai automatisoi hyvää elämää, sillä historian kerrostumat elävät ja lomittuvat yhteiskunnassa aina. Toinen puoli hallitsee toista – aivan kuin ihmissuhteessakin.

Kairos on syvä ja hyvällä tavalla hengästyttävä romaani. Se haastaa lukijansa tavalla, jota arvostan: kerronnallisesti, näkökulmateknisesti, temaattisesti, kulttuuriviittauksiensakin osalta. Aina ei esimerkiksi ole selkeää, toimiiko kertojana Katharina vai Hans. Romaani on myös monin osin inhottava. On hirvittävän helppoa inhota Hansia, ja inhoankin: sitä, millainen hän on, mitä hän edustaa, hänen ja Katharinan ikäeroa, Hansin asennetta ja tekoja. Kaikkea. Ja samalla juuri Hansissa, toki Katharinassakin, heijastuvat Saksan ja Saksojen historian monet polut aina toisen maailmansodan ajasta Saksojen yhdistymiseen. Lukiessani halusin ravistella Katharinaa, että lähtisi, lähtisi heti ja että Hans joutuisi kärsimään.

Ja jos Kairos onkin (Hans-)osin vastenmielinen, on se romaanina kauttaaltaan upea. Sitä voi yhtään liioittelematta kutsua aikamme parhaimmistoon kuuluvaksi kaunokirjallisuudeksi. Se on hyvin kirjoitettu ja suomennettu, otteessaan pitävä ja siten koukuttava, korkeakirjallinen, kulttuuriviittauksia sisältävä, historiaa luotaava, vastenmielinen – ja niin, niin hieno, että se soi kuin “Requiem”, mutta:
“Ei se nyt sovi tähän, nuori nainen sanoo. Hän sanoi nyt tähän.”

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Gehen, ging, gegangen 2015
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Kansi Laura Lyytinen
415 sivua
Saksalainen romaani

Millainen tarina on satunnaisten kuvien taustalla? Vai onko enää kyse edes tarinasta? Uutistenlukija sanoo nyt lopuksi, että pelkästään Berliinin ympäristön järviin on eri uimaonnettomuuksissa tänään hukkunut kuusi ihmistä, hän kutsuu sitä surulliseksi ennätykseksi ja siirtyy sitten säätiedotukseen. Kuusi ihmistä, hukkuneet kuten mies, joka on vielä lähijärvessä. We become visible. Miksei Richard ollut huomannut miehiä Alexanderplatzilla?

Richard on eläkkeellä oleva Humbold-yliopiston professori, Itä-Saksan kasvatti, joka on ehtinyt saavuttaa pitkän työuran yhdistyneessä Berliinissä. Leskeksi ja eläkkeelle jäätyään Richardin elämä tuntuu tyhjältä ja rutiinien täyttämältä, rakastajatarkaan ei ole enää kuvioissa mukana. Alexanderplatzille majoittuneet afrikkalaiset turvapaikanhakijat kiinnittävät Richardin huomion. Miehet nälkälakkoilevat ja kieltäytyvät kertomasta nimeään protestina ja huomiota saadakseen. Turvapaikanhakijoiden ahdinko pohdituttaa Richardia, joka lähtee jututtamaan miehiä ja myöhemmin ystävystyy heistä monen kanssa, avaa kotinsa heille. Kuulumattomuuden tunne elää DDR-juurisessa ilman läheisiä elävässä Richardissa, hänellä näyttää olevan paljon yhteistä turvapaikanhakijoiden kanssa.

Jenny Erpenbeckin taidolla kirjoitettama romaani Mennä, meni, mennyt on kuvaus eläkeläismiehestä ja pakolaisuudesta. Kokonaisuus on rakenteeltaan ehjä, kerronnallisesti vahva, osin toteava ja sopivasti tunteikas.

Mennä, meni, mennyt. Hän ei tiedä, miksi, mutta ero henkien ja ihmisten välillä on hänen mielestään ollut aina lähes olematon [--]. Erpenbeckin romaanissa paperittomat turvapaikanhakijat ovat kaikkea muuta kuin kasvotonta joukkoa, jollaisen voisi ohittaa suurkaupungin katuja kulkiessa. He ovat muun muassa Ithemba, Rashid, Rufu, Karon, Apollo. Heillä jokaisella on menneisyytensä ja toiveensa, mutta vastassa on usein byrokratiaviidakko, joka kohtelee ihmisiä kuin massaa. Mennä, meni, mennyt ottaakin kantaa Dublinin II -sopimukseen: tuntuu kuin vastuuta – ja ihmisiä – pompoteltaisiin maasta toiseen, viranomaista taholta toiselle. Prosessit ovat hitaita ja tylyjä. Tylyä on myös se, miten helppoa ihmiset on sivuuttaa, olla (muka) huomaamatta.

Vaikka kirjassa on paljon henkilöitä, on Richard sen kokoava voima: alku ja loppu. Richard tarkkailee, sitten toimii, avaa kotinsa. Hänen menneisyytensä itäsaksalaisena selittää osin ulkopuolisuuden tunnetta omassa kotikaupungissaan ja myös sitä, miten Richard löytää turvapaikanhakijoiden tilanteesta  yhtäläisyyksiä omiin tuntemuksiinsa.

Klassisten kielten parissa uransa tehneen Richardin mielessä Grimmin sadut elävät nyky-Saksan pakolaisissa. Saduissa isä lähettää poikansa etsimään onnea eri ilmansuuntiin. Saduissa maailma alkaa risteyksistä. on  Richard ajattelee, että ei ole suinkaan mikään kovin pitkä aika siitä, kun tarina maastamuutosta ja onnen etsinnästä oli myös saksalainen tarina. Toisen maailmansodan aikaiset päätökset, syntyneet ja syntymättä jääneet ihmiset ovat menneet eri aikamuodoissaan. Jokainen ihminen ansaitsee tulla näkyväksi: jokaisella on oma muistonsa tai toiveensa, ihana tai kipeä, traaginenkin. Ihmisyys on samanlaista riippumatta siitä, mistä ihminen on kotoisin, mutta toisilla on mahdollisuus valita, toisilla ei.

Ilmestyessään Saksassa vuonna 2015 Erpenbeckin romaani peilasi vuoden pakolaiskriisiä. Se on edelleen, ja etenkin nyt taas, ajankohtainen. Ajankohtaisuutta enemmän se on koskettava, silmiä avaava ja ravisteleva: Mennä, meni, mennyt on erinomaisesti kirjoitettu ja suomennettu romaani, kannanotto ihmisyyden puolesta.