Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

WSOY 2017
Il giorni dell’abbandono 2002
Suomentanut Taru Nyström 2004*
253 sivua
Arvostelukappale
Italialainen romaani

Jokainen löytämäni vastaus vaikutti järjettömältä. Olin eksyksissä enkä tiennyt, mitä tein. En osannut vastata kysymyksiini. Minusta oli tullut tällainen yhden yön aikana. Olin taistellut vastaan kuukausia, mutta ehkä nyt myönnyin näkemään itseni romaanien henkilöissä. Mieleni oli huuruinen ja lopullisesti sijoiltaan. Olin kuin rikkinäinen kello, jonka metallinen sydän jatkaa käymistä ja sotkee käsityksen ajasta.

Olga tulee jätetyksi eräänä huhtikuisena päivänä. Keskellä tavallista arkea hänen miehensä Mario ilmoittaa, että on rakastunut toiseen ja sen seurauksena hylkää perheensä. Siitä alkaa Olgan kiirastuli, joka ylittää omakohtaisten tuntemusten rajat ja vaikuttaa koko perheen elämään. Olga kyllä yrittää, tarjoilee rauhallisesti muina naisina miehelleen, lastensa isälle, lihapullia. Mutta lihapullissa on jotain terävää; Onko niissä askel kohti hulluutta?

Elena Ferranten romaani Hylkäämisen päivät käsittelee erästä kirjallisuuden kestoaihetta: eroa ja sitä, mitä hylätyksi tuleminen ihmisessä aiheuttaa. Hylkäämisen päivissä varhaiskeski-ikäisen naisen elämänhallinta romahtaa: parisuhteen hajoaminen rikkoo paitsi Olgan mielen, vie myös sen konkreettisen turvan, arjen jakamisen, jonka kotiäiti on puolisoltaan saanut.

Olen vahva nainen ja tulen aina olemaan. [--] olen pistävä ampiainen, olen musta käärme. Jo heti romaanin tehokkaassa alussa Ferrante menee syvälle Olgan mieleen. Jos lukijalla on illuusioita mukavasta viikonloppulukemisesta, joutuu hän asennoitumaan teokseen uudella tavalla. Minulle kävi näin, vaikka tiesin kyllä sekä Ferranten taitavuuden kirjailijana että Hylkäämisen päivien aihepiirin. Odotin silti ehkä jotain Napoli-sarjan kaltaista luettavaa. Ferrante ei säästele Olgaa eikä lukijaakaan, hetkittäin julma romaani kuvailee, kuinka Olga tuntuu käyvän läpi kaikki normaaleiksi luokitellut tunnetilat, kuten hämmennyksen ja vihan, mutta sitten: Olin menettänyt kaiken, myös itseni, lopullisesti.

Hylkääminen ja siitä seuraava hulluus repivät Olgaa, joka sisäistä maailmaa Ferrante kuvaa intiimisti ja taidolla. Samalla Ferrante katsoo Olgaansa kauemmaksi, sinne minkä lukija jo huomaa: eikö Olga nähnyt varoitusmerkkejä jo aiemmin? Eikö Olgan mieli särykin pala palalta? Olgan mies tekee väärin, on välinpitämätön ja toimii käsittämättömästi lapsiaan kohtaan, mutta kysyykö rakastuminen aikaa tai paikkaa? Pahinta on kuitenkin se, miten Olga katsoo itseään kauhuissaan, kuten lapsensakin häntä katsovat.

Toisin kuin Napoli-sarjaa, Hylkäämisen päiviä ei siis ole ihana lukea. Nyt Ferrante ei kirjoita fiksua ja yhteiskunnallista, mutta nautittavaa luettavaa, vaan hän kirjoittaa fiksua ja yhteiskunnallista, mutta raastavaa luettavaa, jotain Napoli-sarjaa vahvemmin koettavaa. Hylkäämisen päivät kulkee surusta rivouteen: jossain kulkee Olgalle ilmestyvä Mazzinin aukion hylätty naisparka, toisaalla kärsijäksi joutuu viaton luontokappale, yhtäällä - kuvitelmissa - eritteet lentävät. Raastavuus on tietenkin yksi Ferranten taituruuden osoitus.

Hylkäämisen päivät vie mukanaan ja miltei mykistää. Ferranten romaani on eräs voimakkaimmista elämänhallinnan menettämisen kuvauksista, jonka olen aikoihin lukenut. Siinä elävät rinnakkain pettymys, mustasukkaisuus, viha, raivo, huolenpito, hulluus, rakkaus ja hetkittäin hellyyskin - myös usko parempiin päiviin.

--

* Julkaistu alkujaan Avaimen kustantamana. Uuden käännöksen on tarkastanut Alice Martin.