Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit (Klassikkohaaste)

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 7

Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit
Tammi, Keltainen kirjasto 1972
Le città invisibili 1972
Suomentanut Jorma Kapari
168 sivua
Italialainen romaani

– Matkustatko sinä elääksesi menneisyytesi uudestaan? oli kaanin kysymys sillä hetkellä, ja sen saattoi myös muotoilla näin: – Matkustako löytääksesi tulevaisuutesi?

Ja Marcon vastaus: – Toisaalla on peilin negatiivi. Matkaaja tunnistaa sen vähän mikä on hänen omaansa, kun löytää sen paljon mitä hänellä ei ole ollut eikä tule olemaan.

Marco Polo istuu iltaa Kublai-kaanin, Tsingis-kaanin pojanpojan, kanssa. Marco kertoo Kublaille näkemistään kaupungeista, joilla on ihmeellisiä nimiä: Diomira, Anastasia, Tamara, Isaura, Irene… On mahtavia kupoleita, on kaupunki jonne pääsee laivalla tai kamelilla, on ylöspäin liikkuva kaupunki, on kaupunki jolla ei ole alkua eikä loppua, vain lentokentän [!] nimi vaihtuu. Kublai-kaani ei usko kaikkea kuulemaansa, mutta hän kuuntelee venetsialaista kiinnostuneempana kuin ketään muuta tutkimusmatkailijaansa.

Italo Calvino on yksi pitkäaikaisimpia suosikkikirjailijoitani, mutta jostain syystä hänen teoksensa Näkymättömät kaupungit on ollut unohtuneena kirjahyllyyni jo hyvän aikaa, kaiken lisäksi sekä englanniksi että suomeksi käännettynä. Nyt, kirjabloggaajien seitsemännen klassikkohaasteen aikana, pohdin pitkään Marcel Proustin romaanisarjan ensimmäisen osan ja tämän Calvinon teoksen välillä. Suosikkikirjailijan teoksen kutsu oli vastustamaton (mutta Proustin aika tulee vielä).

Tällä kertaa esille nousee kuitenkin kysymys siitä, mikä määritellään klassikoksi. Mikä on klassikon ikä? Asema kirjallisessa kaanonissa? Calvinon vuonna 1972 kirjoittama teos on näet vain hieman vanhempi kuin minä (onneksi ihmisiä ei määritellä klassikoiksi ainakaan keski-ikäisyyden perusteella). Toisaalta puhutaan moderneista klassikoista, aikamme klassikoista ja niin edelleen. Calvino on kirjailija, jonka tunteminen kuuluu kirjalliseen sivistykseen. Siitä tuskin kukaan on eri mieltä. Calvinon tuotantoa tuntemattomalle olisi helppo suositella satuallegoriatrilogiaa Halkaistu varakreivi, Paroni puussa ja Ritari joka ei ollut olemassa. Näistä ensimmäinen, jonka luin lukiolaisena, muuten oli John Irvingin Kaikkien isäni hotellien ohella eräänlainen sisäänvetokirja Keltaiseen kirjastoon. Oma suosikkikirjani Calvinolta on Jos talviyönä matkamies, jonka olen lukenut jo kolmesti.

Klassikko-määritelmän pohtiminen sopii erinomaisesti Italo Calvinoa käsittelevään postaukseen, koska kirjailija itse on käsitellyt klassikoiden lukemista (ja määritelmää) New York Review of Booksin postuumisti julkaisemassa esseessä. Klassikoiden määrittelyssä on tietenkin aina paljon tulkinnanvaraisuutta. Esimerkiksi heti esseensä kohdassa 1 Calvino kirjoittaa: The classics are the books of which we usually hear people say: “I am rereading…” and never “I am reading….” Hmm, itse uskoisin että monet paljon lukeneetkin lukevat joitakin klassikkoja ensimmäistä kertaa vaikkapa tässä klassikkohaasteessa. Kuten Calvino tarkentaa: Hands up, anyone who has read the whole of Herodotus and the whole of Thucydides! [--] In other words, to read a great book for the first time in one’s maturity is an extraordinary pleasure, different from (though one cannot say greater or lesser than) the pleasure of having read it in one’s youth. 14-kohtaisessa esseessään Calvino määrittelee klassikkoja ja niiden lukutapoja.

Jottei tästä bloggauksesta tule esseen toistelua, kehotan tietenkin kaikkia kiinnostuneita lukemaan itse esseen. Lisään kuitenkin vielä, että kohta 4 on ihana (!): Every rereading of a classic is as much a voyage of discovery as the first reading. Juuri tuosta syystä palaan joihinkin klassikoihin aina ajoittain: jokaisella lukukerralla kirjasta saa irti jotain uutta, tosin niin kävisi ehkä uudempienkin romaanien kohdalla.

Mutta Näkymättömät kaupungit. Onko se klassikko? Tulkinnanvaraista, mutta koska luin kirjan nyt klassikkohaastetta ajatellen, niin totta kai se on (minulle ainakin). Calvinon listan, josta en nyt pääse irti, moni kohta kävisi mainiosti Näkymättömiin kaupunkeihin (ja edelleen, niin sopisi moneen muuhunkin teokseen), mutta erityisesti seitsemäs kohta sopii nyt lukemaani kirjaan kuin tilauksesta: The classics are the books that come down to us bearing upon them the traces of readings previous to ours, and bringing in their wake the traces they themselves have left on the culture or cultures they have passed through (or, more simply, on language and customs). Kyllä vaan, Marco Polon ja Kublai-kaanin keskustelut ja Marcon kuvaamat vieraat kaupungit ja kulttuurit muuttuvat niin lukijan kuin Kublai-kaanin mielessä ikään kuin tosiksi, sellaisiksi kuin Marco ne haluaa paljastaa. Ja jokainen tarina kantaa mukanaan jälkiä kuvatuista kulttuureista jne. Tietynlainen tulkinta synnyttää uusia tulkintoja.

Näkymättömissä kaupungeissa Marco Polon kertomukset ovatkin hänen tulkintojaan nähdyistä paikoista. Sillä, millaisia kaupungit oikeasti ovat, ei ole mitään merkitystä. Ja miksi olisikaan: jokaisen kokemus on hänen omansa. Ja jokainen kerrottu kuvaus on osiensa summa: kertojan, kerrotun ja sen, jolle kerrotaan. Kublai ei aina usko Marcoa, kuten ei lukijakaan, kaupungitkin ovat toisinaan yllättävän samanlaisia ollakseen eri paikkoja (jos sellaisia edes ovatkaan!). Ytimessä on tarinan välittyminen, yhteisen kielen puuttuessa ensin eleiden ja esineiden avulla, sitten myöhemmin puheen keinoin.

Calvinon teos – tiedä kutsuako sitä romaaniksi, kertomuskokoelmaksi vai mosaiikkiromaaniksi, ehkä viimeksi mainituksi – on unenomainen ja veitsenterävä, taidolla kirjoitettu ja suomennettu, lumoava, uskomaton ja monipuolinen. Satiirinenkin se eittämättä on niin suhteessa Marco Polosta tiedettyyn historiaan kuin Calvinon omaan nykyaikaan. Lisäksi se on viihdyttävä kirja, sellainen johon voisin palata uudelleen ja jota jo innoissani suosittelin puolisolleni. Klassikkohaasteen puitteissa sitä voisi kutsua moderniksi klassikoksi. Erään calvinolaisen klassikkomääreen se täyttää heti: sillä näyttää olevan alati jotain uutta sanottavaa. Se kertoo niin paljon tai vähän kuin vastaanottaja on valmis kokemaan: kokonaisen maailman siltä väliltä.

Valhe ei ole sanoissa, se on asioissa.

Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Unelmien aika -blogi. Blogista löytyy linkkejä muihin haasteeseen osallistuviin blogeihin.

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 1970 (2. painos 2004)
Alkuteos: Il visconte dimezzato 1952
Suomentanut: Jorma Kapari
Kansi: Alfons Eder
Ulkomainen satiirinen romaani, Italia
Sivuja: 115

- Paljonko? Medardo kysyi, ja näytti nauravan.
Palmikkopäinen sanoi: - Tehän tiedätte paljonko maksaa miehen kantaminen kantotuolissa...
Enoni veti kukkaron vyöltään ja heitti sen kilisten kantajan jalkojen juureen. Mies ei edes punninnut sitä vaan huudahti: - Mutta tämän on paljon vähemmän kuin sovittu summa, señor.
Tuulen heiluttaessa hänen viittaansa leipeitä Medardo sanoi: - Puolet.

Eletään vuosisatojen takaista aikaa. Sota riehuu Euroopassa ja ihmiset ovat raadollisia: ruumiita näkyy siellä täällä, on silpomisia ja hirttotuomioita sekä omankädenoikeutta ja spitaalisia, mutta on myös hilpeitä juhlia, kuutamoöitä ja kedon kukkasia. Varakreivi Medardo Terralba palaa sodasta, mutta on kaukana entisestä. Hän on puoliksi kuin aave; kuin hänellä olisi kylki, käsivarsi ja jalka, mutta toisella puolella kehoa ei mitään, vaan hulmuava viitta. Pian vastaan alkaa tulla puolikkaiksi silvottuja päivänkakkaroita sekä kehonsa toisen puolen menettäneitä lepakoita, ja varakreivi osoittaa alaisiaan kohtaan äärimmäistä ankaruutta. Toisaalta on myös ihana Pamela, paimentyttö, johon varakreivi rakastuu.

Italo Calvinon romaani Halkaistu varakreivi (1952) paljastaa pian, että Medardo on haavoittunut sodassa niin, että hänestä on vain puolikas jäljellä - niin fyysisesti kuin henkisestikin. Hänen paha puolensa on palannut kotiin ja hänen häijyytensä ylittää kaikki muut julmuudet, mitä on aiemmin nähty. Mutta puolikkaalla on oltava myös vastapari, hyvä puoli. Kaikki kerrotaan lapsen, varakreivin siskonpojan näkökulmasta, mutta vaikka näkökulma on lapsen, ei katsanto suinkaan ole kapea.

Palatessaan puolenpäivän aikaan kotiinsa Pamela näki että niityn päivänkakkaroissa oli vain puolet terälehdistä jäljellä, teriön toinen puoli oli irrotettu. - Voi! hän sanoi, - laakson kaikkien tyttöjen joukosta tämän piti tapahtua juuri minulle. Hän oli ymmärtänyt että varakreivi oli rakastunut häneen. Hän poimi kaikki päivänkakkaranpuolikkaat, vei ne kotiinsa ja pani messukirjan väliin.
 
Halkaistu varakreivi oli aikanaan ensimmäinen lukemani Calvinon kirja, minkä vuoksi sillä on suuri merkitys omalle lukijuudelleni; olen ihaillut Calvinon tekstejä yli 20 vuoden ajan - kutakuinkin yhtä kauan kuin John Irvingin, ja luen itseni näiden keskenään hyvin erilaisten kirjailijoiden faniksi. Halkaistun varakreivin merkitys minulle kumpuaakin omasta lukijahistoriastani, ja teoksen uudelleenluenta nyt parikymmenen vuoden jälkeen vahvistaa sitä, että voin olla ylpeä tästä osasta historiaani ja lukijantietäni. Calvino on edelleen raikas, suorastaan nerokas kertoja.

Romaani ei ole Calvinon paras. Oma suursuosikkini on Jos talviyönä matkamies tai Paroni puussa, en koskaan osaa päättää, että kummasta pidän enemmän, sellaiseen vertailuun teokset ovat liian erilaisia: ensimmäinen on helppolukuisuudessaan nerokas, toinen nerokkuudessaan vaikea ja palkitseva. Halkaistu varakreivi kuuluu ehdottomasti samaan sarjaan kuin Paroni puussa, ja kun mukaan otetaan vielä Ritari jota ei ollut olemassa, on lukijalla käsissään Calvinon satuallegorioina tunnettu trilogia, jonka kaikki ”osat” ovat toki itsenäisiä teoksia.

Vaikkei Halkaistu varakreivi ole suurin Calvino-suosikkini, on se kuitenkin erittäin hyvä romaani: Calvino saa pieneen kokoon suuren tarinan. Romaani on toisaalta hauska tarina pahasta ja hyvästä, toisaalta se on äärimmäisen vakava katsaus pimeään ja valoisaan koko ihmiskunnassa sekä samalla kurkistus koko Eurooppaan, maanosan eri uskontoihin, terveisiin ja sairaisiin, meihin ja muihin. Calvino onkin tiiviin ilmaisun ihailtava mestari: historiallisen romaanin tai satiirin – ehkä nimenomaan satiirin – ei tarvitse olla tiiliskivi voidakseen kertoa paljon ympäröivästä maailmasta ja kirjan ilmestymisajankohdan politiikasta. Halkaistu varakreivi ilmestyi Italiassa vuonna 1952, aikana jolloin Eurooppa oli toipumassa toisesta maailmansodasta. Tästä syystä Calvinon satuallegoriat ovat nimensä mukaisesti vertaiskuvia, satujen vaatteisiin naamioituja yhteiskuntakriittisiä kuvauksia: helppolukuisia ja mukaansa tempaisevia, mutta pohjimmiltaan vakavia.

Halkaistu varakreivi saa suun hymyyn ja mielen sopivalla tavalla vakavaksi. En usko, että "spoilaan" mitään olennaista kirjasta, kun siteeraan näin lopuksi erästä sen keskeisajatusta: Maailma on täynnä velvollisuuksia ja virvatulia. Jokainen voi itse päättää, kumman valitsee.

****

Halkaistusta varakreivistä on kirjoitettu myös Kiiltomadossa sekä Kirjanurkkaus- ja Oota mä luen tän eka loppuun –blogeissa.

Päivät 5-6: Kirja joka tekee sinut iloiseksi / surulliseksi

Päivä 05 – Kirja, joka tekee sinut iloiseksi.

Kirjat ylipäätään tekevät minut iloiseksi. Surullinenkin kirja voi tehdä mieleni sellaiseksi, koska on hykerryttävää ja iloista aloittaa kirja, josta tietää pitävänsä heti ensisivuilta saakka, vaikkei tarina saisikaan nauramaan. Mutta jos ajattelen iloisen mielen kirjoja, niin pikaisesti mieleeni tulevat Italo Calvinon Paroni puussa, Erlend Loen Supernaiivi sekä Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu.

Calvinon Paroni puussa on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Kirja on oikeastaan hauska vain näennäisesti ja vaikka se sisältää melkoista iloittelua, on ajatus sen takana melkein traaginen:  Kirjan alussahan aatelispoika Cossimo Piovasco di Rondó päättää pysytellä lopun ikänsä puussa. Hän kasvaa puussa aikuiseksi ja onnistuu alas laskeutumatta viettää kiehtovaa ja rikasta elämää liikkuen puiden latvuksissa metsästäen, taistellen turkkilaisia merirosvoja vastaan sekä rakastuen. Monien muiden Calvinon teosten tavoin Paroni puussa yhdistää onnistuneesti historiaa ja vauhdikkaita tapahtumia, huumoria ja maagista realismia sekä olemassaolon filosofista pohdintaa.

Se, mikä minut tässä kirjassa saa iloiseksi on nimenomaan Calvinon mielikuvitus, reipasotteisuus ja siinä mielessä ilotulitusmainen kerrontatapa. Tämä kirja johdatti minut aikoinaan Calvinon kirjojen maailmaan ja olen hänen pitkän linjan (jos 20 vuotta on pitkä aika, omassa elämänhistoriassani se on) faninsa, mikä sekin on varsin ilostuttavaa. Paroniin puussa palaan aina muutaman vuoden välein.

Nostan vielä pikamainintana kaksi kirjaa: Sanna mainitsi H.E. Batesin Oi ihanan toukokuun. Siinäpä vasta oikea onnen ja elämänilon kirja! Tai Karoliinan esiinnostama Recebba Wellsin Jumalaiset Jajasiskot, jossa on vaikeita ja kepeitä asioita rinnakkain. Jajasiskot on ihana kirja. Mieleni tekee lukea se uudelleen.


Päivä 06 – Kirja, joka tekee sinut surulliseksi

Se on Jose Saramagon Kertomus sokeudesta. Dystopia, jossa sokeus - pandemian tai viruksen lailla leviävä tauti - ei sinänsä ole se asia, joka tässä kirjassa on surullinen. Surullista on ihmisten käyttäytyminen, ahneus, raadollisuus, julmuus, petollisuus. Toki kirjassa on monenlaisia sävyjä ja loppu, josta pidin. Pidin muutenkin tästä kirjasta, jonka olen lukenut vain kerran syksyllä 2005, mutta jota en varmaan koskaan unohda ja jota en kykenen lukemaan uudelleen. Tämä kirja kertoo paljon ihmislajin typeryydestä, meistä kaikista, ja siksi se on surullinen, paikoin järkyttäväkin.

Kuvitus tällä kertaa Wienistä. Portti jossain siellä, en muista missä. :)

~ITALO CALVINO: RITARI JOKA EI OLLUT OLEMASSA~

Nyt nolottaa! Italo Calvinon lukemisessa ei sinänsä ole mitään noloa, päinvastoin. Noloa sen sijaan on se, että luin erään suosikkikirjailijani mainion allergorisen romaanin Ritari joka ei ollut olemassa (Tammi) vasta viime viikon lopulla. Kirja on ollut hyllyssäni jo muutamia vuosia ja kuvittelin lukeneeni sen jo aikoja sitten.

Italialainen Calvino on kuulunut suosikkikirjailijoihini noin kahdenkymmenen vuoden ajan. 1990-luvun alussa ollessani lukiolainen pengoin kesäreissulla kummitätini kirjahyllyä ja löysin Calvinon satuallegorioiksi nimetyistä teoksista Halkaistun varakreivin, johon ihastuin heti ensi lukemalta. Sittemmin olen lukenut Calvinolta lähes kaikki teokset aina suosikistani Paroni puussa-kirjasta Jos talviyönä matkamieheen, Marcolvaldoon ja edelleen Kuuteen muistioon seuraavalle vuosituhannelle. Jostain syystä Ritari joka ei ollut olemassa oli kadonnut kirjarivien "taakse".

Ritari joka ei ollut olemassa sijoittuu Kaarle Suuren aikaan sekä frankkien valtakunnan laajentamisen vuoksi käytyyn sotaan. Tarinoiden kirjaajana toimii Teodora niminen nunna. Agilulf Guildivernes on olemassa siksi, että tahtoo sitä niin kovasti, vaikkei valkoisen haarniskan takana ole kuin tyhjää. Gurdulu, Agilulfin aseenkannattaja, on olemassa, muttei itse tiedä sitä. Kirjan keskeisin naishahmo, ritari Bradamante on rakastanut olemattomaan ritariin vain siksi, että kaikki olevat tahtovat hänet itsensä eikä hän huoli heistä ketään. Torrismond on olemassa, jos hänen säätyyn kuulumisensa voidaan todistaa.

Ritari joka ei ollut olemassa on Calvinon kirjoista helppolukuisimpia, kuten koko allegoria-trilogia. Se yhdistää onnistuneesti historiaa ja vauhdikkaita tapahtumia, huumoria - suoranaisen sivaltavaa ironiaa - ja maagista realismia sekä olemassaolon filosofista pohdintaa. Kaiken tämän sovittuminen otteessaan pitäväksi tarinaksi tekee Calvinosta suuren kertojan.

****½