Pajtim Statovci: Bolla

Pajtim Statovci: Bolla
Otava 2019
Kansi Mirella Mäkilä
240 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Hän kulkee hieman edelläni, ja yhtäkkiä minä tartun häntä olkapäästä, kuin hullu, keskellä kirjaston sisääntuloaulaa, aivan niin, täysin luonteeni vastaisesti, mitään miettimättä, rakennuksesta purkautuvan ihmisjoukon keskellä, nihkeän lämpimäksi kierähtäneen iltapäivän sydämessä minä toden totta tartun häneen, ja hän pysähtyy, ja vasta hetken kuluttua kääntää päätään, katsoo ensin kättäni olkapäällään, sormenpäitäni jotka lepäävät solisluun kaarella, ja sitten minua, sen lyhyen tuokion olen kokonaan toinen mies – näin elossa, ajattelen, näin elossa minä en ole kuunaan ollut.

Aluksi on ihastuminen ja rakastuminen. Kirjallisuutta opiskeleva Arsim ja lääkäriksi aikova Miloš kohtaavat Pristinassa 1990-luvun puolivälissä. Toinen on albaani, toinen serbi, molemmat ovat miehiä uusiksi valtioiksi pirstaloivuvassa Jugoslaviassa. Kaikki lähtökohdat ennustavat mahdotonta suhdetta, ja mahdoton se onkin. Arsim on naimisissa Ajshen kanssa, pariskunnalle on syntymässä lapsi, on myös kansakuntien välistä vihanpitoa ja tietenkin yhteiskunnasta elävä ajatus siitä, ettei mies voi olla miehen kanssa. Kaunis alku, rakkaus, himo, asioiden jakaminen, muuttuu suruksi ja kaipaukseksi.

[--] voisiko tämä olla meille molemmille elämämme paras ja pahin päivä. Suru ja kaipaus ovat vain osa niistä tunteista, joita lukija kokee Pajtim Statovcin romaanin Bolla äärellä. Teoksen edetessä lukija kokee myös hämmästystä, kauneutta, inhoa, epätietoisuutta ja ennen kaikkea ihastusta siitä, että käsillä on näin taitavasti kirjoitettu kirja.

Statovcilla on hallussaan sanojen mahti. Hän käyttää kieltä upeasti, luo sillä uusia maailmoja, muttei kikkaile turhanaikaisia: Bolla on nautittavaa luettavaa. Bollan erinomaisuus ei tietenkään jää vain kieleen, vaan niin romaanin tematiikka kuin sen rakennekin toimivat. Kerrontaa rytmittävät Arsimin minäkerronta, Milošin kirjoittamat osiot sekä kaikkea kannattelevat toiveet, realismi ja tarinat.

Kirjan esilehdillä annetaan selitys sanalle 'bolla'. Se on:

1. haamu, näkymätön, peto, piru
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento
3. ulkopuolinen

Statovcin romaanin kolme osaa mukailevat bolla-sanan eri muotoja. Lähtökohtana oleva rakkaus on parasta, mitä ihminen voi kohdata. Mutta jos rakkaus ei – monista syistä – voi kantaa, vaan muuttuu tuskaiseksi kaipuuksi, ottaa bolla vallan pirun ominaisuudessaan. Käärmeenkaltainen olento muodostuu, kun romaanin sisällä kulkeva tarina luolassa asuvasta tytöstä ja käärmeestä etenee. Ulkopuolinen taas on Bollassa oikeastaan jokainen. Ja silti: kaikki tulkinnat pätevät melkein kaikkeen romaanissa, etenkin Arsimiin.

Romaanissa on kohtia, jotka hätkähdyttävät. Kaikkia Arsimin ratkaisuja tai tekoja ei voi hyväksyä, esimerkiksi vaimoon tai erääseen treffikohtaamiseen liittyviä. Ne puistattavat, mutta ovat osa Bollan vahvuuksia kirjallisuutena: ihminen on moniulotteinen, vääryyksiä tekevä, ei aina ymmärrettävissä.

Yksinäisyys kuorii ihmisen ulos ihostaan, leikkaa kielen ja hylkää hitaasti haihtumaan lukitun huoneen ilmaan.

Bolla onkin yksi moniulotteisimmista romaaneista, joita olen aikoihin lukenut. Se on tarina eräästä avioliitosta, kuvaus kielletystä rakkaudesta ja voimakkaasta kaipauksesta, kertomus vääryydestä ja väärin tekemisestä, kuvaus pakolaisuudesta, jonnekin tai jonkun kanssa yhteen kuulumisesta. Se sekoittaa realismin ja folkloren tasoja, kertoo arjesta ja kirjoittamisesta, totuudesta ja unelmista.

Romaanissa kaikki on kohdillaan: kielen kauneus, rujous, rumuus, surumielisyys, vakuuttavuus. Kun kirjan kannet sulkee, jäävät mieleen suru ja ajatus siitä miten hetki onnea on saavutettavissa muttei pidettävissä.

P.S. Vielä – lässytyksen uhallakin: Jos olisi olemassa jonkinlaisia kirjoittajahenkiä, yksi niistä kiertelisi ja kaartelisi aikansa, vierailisi monien keskinkertaisten ja hyvien kirjoittajien luona ja jättäisi heille lahjakkuuden murusia, isojakin paloja, mutta jatkaisi sitten matkaansa. Joitakin hän ei muistaisi muruilla eikä kimpaleilla, vaan asettuisi näiden olkapäälle ja mieleen, tulisi kiinteäksi osaksi kirjailijaa. Pajtim Statovci olisi tällainen, jonne kirjoittajahenki tekisi kotinsa – tai ehkei sen tarvitsisi edes asettua, vaan se olisi jo aina asunut siellä, lahjakkuuden luona.

Muualla: Kirsi, Airi ja Tuija.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 285
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Tapasin kissan baarissa. Eikä se ollut mikä tahansa kissa, joka piti leluhiiristä tai kiipeilypuista tai höyhenhuiskuista, ei alkuunkaan, vaan täysin toisenlainen kuin kissat, joita olin tavannut.
Huomasin kissan tanssilattian tuolla puolen jossakin kahden baaritiskin ja muutamien selkien takana. Se loikki tyytyväisenä paikasta toiseen ja rupatteli tuttavilleen pitääkseen sosiaalisen elämänsä sujuvassa tasapainossa.

Ja niin käy, että kissa, harvinaisen kaunis ja omapäinen kissa lähettää tekstiviestin Muutan sinne. Kosovolaissyntyinen Bekim on nuorukainen, joka hakee paikkaansa maailmassa ja omaa tapaansa elää. Hän tapailee miehiä, opiskelee ja ajelehtii, kunnes eräänä päivänä ostaa itselleen kuningasboan. Käärme kietoutuu kaikkialle, mutta tuntuu tarjoavan lohtua. Bekimin baarissa tapaama oikukas kissa saa Bekimin kohtaamaan menneisyytensä ja taustansa, mutta hakemaan myös uutta. Bekimin äiti, Emine, varttuu Jugoslavian maaseudulla, jossa sukupuoliroolit istuvat tiukassa. Emine menee nuorena naimisiin hyvää elämää lupailevan Bajramin kanssa: Mutta hän löi minua, vaikka hän käveli niin suoraselkäisesti, vaikka oli luvannut minulle onnellisen elämän. Jugoslavian levottomuudet ja maan hajoaminen muuttavat kaiken ja perhe päätyy Suomeen.

Tänä vuonna on ilmestynyt muutamia loistavia esikoisia. Talvella lumouduin Anni Kytömäen Kultarinnasta ja ihastelin myös Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen vaivatonta kerrontaa. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia on jälleen yksi taidokas esikoinen. Se piti minut otteessaan, sai hengittämään päähenkilöidensä puolesta ja vakuutti miltei kaikin mahdollisin tavoin.

Ole kiltti äläkä kysy minulta kotimaastani, nimestäni tai äidinkielestäni. Kysy minulta, mitä haluan tehdä tai mitä kaikkea olen jo tehnyt, haaveistani tai peloistani, niin minä kerron.

Valitan usein, että monissa romaaneissa ja eritoten esikoisissa on toisinaan aineksia useampaankin kuin yhteen kirjaan. Pohdin, miten kirjasta voisi huoletta pudottaa jonkun teeman tai juonenaihion pois ja kuinka teos olisi siten jäntevämpi ja kiinnostavampi. Kissani Jugoslaviassakin teemoja on paljon: on maasta- ja maahanmuuttajuutta, ennakkoluuloja, irrallisuutta, lasten ja vanhempien suhteen kuvausta, homoseksualisuutta, kulttuurien ja uskontojen erilaisuutta, kapinaa sekä ripauksen maagisuutta tuovat käärme ja kissa, jonka lausahduksista heijastuu monenlaista. Kuitenkaan Statovcin romaanissa ei ole mitään liikaa eikä siinä ole juurikaan mitään turhaa. Se kertoo juurista ja juurettomuudesta, siitä millaista on elää eristyksissä kahdessa erilaisessa maailmassa, jotka jollain tavalla muistuttavat toisiaan, mutta joihin kumpaankaan eivät kuulu. Emine ja Bekim ovat kumpikin irtolaisia, ihmisiä vailla kotimaata.

Kissani Jugoslaviassa kaikki tuntuu olevan kohdillaan. Se ei uppoa omaan makuuni täysin siinä mielessä, että saisi aikaan Voi että! -huudahduksia. Mutta se on kaareltaan ehjä, kerronnaltaan etenevä ja hieman alle kolmesataasivuisena mitaltaankin sopiva. Se tarjoaa suvantoja ja kauneutta, mutta myös ahdistusta ja väärintekoja. Se pohtii sukupuolirooleja niin Jugoslaviassa kuin Suomessakin: Miltä tuntuu kun mies epäonnistuu? Täydellisyyttä tavoitteleva, mutta onneton Emine ja ailahtelevainen, konservatiivinen isä tai ainakin isän perintö näkyvät Bekimissäkin. Statovci luo uskottavia ja koskettavia henkilöhahmoja, joita on helppo rakastaa ja vihata, jopa sääliä. Vaikka mukana on maagisuutta lähentelevää symboliikkaa, olen Karoliinan kanssa samaa mieltä siitä, että pohjimmiltaan Kissani Jugoslavia on realistinen romaani. Kissan ja käärmeenhän voi tulkita monellakin tapaa niin suhteessa maahan, isään, rakastettuun kuin omaan itseenkin.

Statovivcin romaani on samalla kertaa realistinen kasvukertomus ja aavistuksen absurdi rakkaustarina, se on yhtä aikaa kaunis olematta imelä ja rujo vailla tarkoituksenhakuista roisiutta. Tiivistäen: Kissani Jugoslavia on esikoisromaaniksi ihan huikean hyvä, omaperäinen ja juuri oikeanlainen.