Blogivieraissa 1: Lumiomenan liikuntapostaus

Uuden vuoden alkaminen sai haaveilemaan jostain pienestä uudesta täällä blogissakin. Muutin jo yläbannerin ja muutaman sivutunnisteen, ja päätin aloittaa Blogivieraissa-sarjan, jossa kirjoittelen niitä näitä muista aiheista kuin kirjoista, joistakin omaa arkeani liippaavista teemoista. Osin tässä postaussarjassa taustalla on kaipuu ns. vanhaan Lumiomenaan, jossa pääpaino oli totta kai kirjoissa, mutta mukana oli muutakin elämää. Viime vuosina olen raottanut tuota muuta elämää vähänlaisesti, mutta tiedä mihin tämä blogivieraissa oleminen johtaa – ehkä ainakin jonkinlaiseen oman blogimielen virkistymiseen.

Ja jos tammikuu on monessa mielessä uuteen suuntaamisen aikaa (tai ainakin kaikenlaisten sekalaisten suunnitelmien), niin omien liikuntatottumusten summaaminen sopii varmasti tähän vuodenvaihteen ja hiihtoloman väliseen eloon. Joten:

Lumiomenan liikuntatunti!

Kaikki tietävät, että liikunta on tärkeää. Sanotaan, että jokaisella on joku laji, joka sopii juuri itselle. Sen ei tarvitse olla kilpailuhenkistä suorittamista tai pakkopuurtamista, mutta jotain liikuntaa ihmisen elimistö tarvitsee. Siihen uskon, olen myös löytänyt ainakin yhden oman lajini.

Ennen kuin menen siihen, kerron etten ole erityisen liikunnallinen. Vihaan joukkuelajeja, joista tulee vain muistumia kouluaikaisesta huutojaosta. Rytmitajuttomana kaikenlainen musiikin tahdissa tapahtuma jumppa (mitä nimiä niillä onkaan, ihan sama, aerobic, zumba, lavis) on minulle miltei kauhistus. Joogasta voisin pitääkin, harrastin sitä joitakin vuosia 2000-luvun alkupuolella, nautin hathajoogan rauhallisesta tunnelmasta ja hengitystekniikasta. Mutta niin joogassa kuin muissakin ryhmäliikuntatunneissa nyppii aikataulutus: kun harrastan, en halua ottaa stressiä siitä, että jossain paikassa pitää olla tiettynä kellonaikana. Riittää, että töissä on aikatauluja ja että lasten harrastusaikataulut määrittävät arki-iltojen kulumista.

En ole penkkiurheilijakaan, joskin tykkään katsoa MM-jalkapalloa. KalPaa kannatan, vaikken ole koskaan katsonut yhtä kokonaista SM-liigan jääkiekko-ottelua (enkä muuten kokonaista MM-otteluakaan): ”kilpi sydämellä” kuitenkin, ihan periaatteen vuoksi, Facebook-tykkäyksiä ja sitä rataa.

Miten sitten liikun?

Juoksu ja kävely

Jos pitäisi valita yksi liikuntamuoto, se olisi minulle juoksu. En kestä päiviä, jolloin en pääse kunnolla ulos. Juoksen noin kolmesti viikossa sellaisia pieniä 4-7 kilometrin mittaisia lenkkejä. Pari vuotta sitten jaksoin juosta kympin, mutta nyt olen vähän laiskistunut. En kirjaa mitään juoksutavoitteita enkä tuijota aikaa, mutta toivon pääseväni taas kymppiin tämän vuoden aikana. Vaihtelen reittejä ja koetan yhdistää lenkkiini aina metsäpolkuja ja tasaista tien vartta. Nyt talvella käytän lenkkareissani nastaremmejä.

Juoksemattomina päivinä kävelen vähintään yhden pätkän työmatkastani. Tuo pätkä on yleisimmin matka meiltä juna-asemalle. Lähin juna-asema kodistani sijaitsee 3,5 kilometrin päässä ja toiselle asemalle on 3,7 kilometrin matka. Vaihtelen näiden asemien välillä sen mukaan, haluanko kulkea metsäistä reittiä vai pientalojen reunustamia teitä. Molempi parempi, toisinaan kävelen aamulla junalle ja iltapäivällä takaisin.

Ulkoilu on ihanaa! Juostessani ja työmatkakävellessäni kuuntelen äänikirjoja. Vuorottelen BookBeatin ja Storytellin tilausta, suurin ero näiden palvelujen kohdalla taitaa olla käyttöliittymässä ja englanninkielisten kirjojen valikoimassa. (Ja nyt huomaan, että olen kuunnellut jo kymmenkunta sellaista äänikirjaa, josta en ole kirjoittanut blogiini mitään, joukossa mm. Toinen tuntematon, Vuosi herrasmiehenä, Sandra, Depressiopäiväkirjat ja Bad Feminist). Äänikirjakoostetta siis luvassa – joskus.

Joskus toki nautin hiljaisuudesta. Kamerakävelyt ovat yksi tapa rentoutua ja niiden aikana kuuntelen luonnonääniä: tuulen suhinaa, puiden pauketta, lintujen liverrystä. Enkä hölkkälenkilläkään ole liikkeellä niin urheillen ettenkö ehtisi kuvata maisemia kännykällä. Tämän viikon alussa esimerkiksi oli ihana pakkanen – lenkkikuvat ovat tiistailta.

Kuntosali ja olohuoneliikunta

Muistan vieläkin jonkun twiitin (mutten twiittaajaa, joka on joku kirjaihminen), jonka mukaan salin jäsenmaksun maksaminen toimii oivana palkitsemis- tai rankaisukeinona: jos maksaa jäsenmaksua, muttei mene salille, maksaa tavallaan kuin sakkoja laiskuudestaan. Ja jos maksaa jäsenyydestä ja menee salille, niin sitten tietenkin maksaa eräänlaista kannustinmaksua. Viime aikoina olen kuulunut sakon maksajien joukkoon.

Aloin käydä salilla syksyllä 2016. Tein kaiken ns. oikein: tapasin PT:n, sain saliohjelman, kävin salilla säännöllisesti kahdesti viikossa. Alkuinnostuksen, joka kesti peräti puolisen vuotta, jälkeen elin vuoden ajan vaihetta, jossa kävin salilla noin kerran viikossa. Ja nyt tammikuussa olen käynyt salilla tasan nolla kertaa. Melkein arvasin, että näin tässä käy: salille meneminen on niin vaikeaa! Kaikki se säätäminen, kuten liikuntavaatteiden ja juomapullon pakkaaminen reppuun, hiusrenksun muistaminenkin on vaikeaa. Ja se, miten tyylikkääksi sitä itsensä tuntee, kun kipaisee treenin jälkeen kirjastoon palauttamaan lainoja – korkeakorkoisissa nilkkureissa ja Lidlistä ostetuissa trikoissa! 

Sali, jolla käyn, on periaatteessa varsin hyvä. Se on yksityinen kuntosali 3,5 kilometrin päässä kotoani (ja lähin sali meiltä). En vain taida olla sisäliikuntaihminen. Seli seli.

Tiedän, että salille meneminen on ihan itsestäni kiinni. Ja tiedän, että tässä keski-iässä lihaskunnon ylläpitäminen on tärkeää. Haluan hyvän ryhdin, kiinteät käsivarret jne. Toki tiedän myös, että lihaskuntoaan voi harjoittaa vaikka kotonakin. Ennen kuin aloin käydä salilla, osasin aika hyvin kotikuntoilla. Ystäväni (joka on myös PT, muttei sama joka opasti minua salille) teki minulle harjoitusohjelman ja lisäksi harrastin muutaman kerran viikossa aamupilatesta Youtube-videoiden ohjeistamana. Nautin siitä, mutta jossain vaiheessa laiskuus voitti.

Nyt olen irtisanonut salijäsenyyden, koska turhasta on turha maksaa. Vaikka aion edelleen (yrittää, heh heh) käydä salilla, koetan taas muistaa kotikuntoilun ilot. Sitä tukemassa minulla on edelleen se ystäväni laatima harjoitusohjelma ja Youtube-pilates. (Ja olisi meillä kotona kuntopyörä ja soutulaitekin, joilla puolisoni jaksaa treenata.)

Liikuntakirja

Koska olen kaikenlaisen voimistelun, voimaharjoittelun ja venyttelyn suhteen melko kärsimätön, päätin kokeilla myös kirjassa olevia ohjeita (kaipa kirjabloggaaja kaipaa kirjaa liikuntaankin). Tästä syystä hankin itselleni Anna Saivosalmen kirjan Treenaa kotona. 10, 20 tai 30 minuuttia (Tammi 2018). Kymmenen minuutin treeni ainakin kuulostaa niin sopivalta laiskurillekin. :D 

Saivosalmen kirja on ollut minulla nyt muutaman viikon ja olen muutaman harjoituskokonaisuuden ehtinyt opetellakin. "Kymmenen minuutin kuulassa" on vain kolme liikettä, mutta ne ovat varsin tehokkaita. Kyykky pystypunnerruksella oli minulle uusi, mutta siitä tuli melkeinpä kotitreenisuosikkiliikkeeni. "Core jumppapallolla" on myös varsin tehokkaan oloinen, rutistusta pallolla en kuitenkaan saa (vielä) tehtyä, mutta vatsalihasten tekeminen ei ole koskaan ollut suosikkini. 

Kaiken kaikkiaan Saivosalmen kirjan ohjeet vaikuttavat selkeiltä ja Jenni Virran kirkkaat kuvat selkeyttävät niitä lisää, joten toivon että minun tulee oikeasti käytettyä kirjan vinkkejä.

Motivaatio: hukkaa ja hakemista

Mitä treenausmotivaatioon tulee, niin koti- ja saliurheilu ovat molemmat minulle vaikeita: kun ei jaksa, ei huvita, sohva kutsuu jne. Tätä ongelmaa minulla ei ole lenkkeilyn osalta, koska kaipaan ulkoilmaa eikä kehoni oikein rauhoitu, jos en ole jaloitellut jossain (kävely käy yhtä hyvin kuin juoksu). Joudun tsemppaamaan itseäni ja siihen kaipaan kyllä vinkkejä. Miten te muut saatte itsenne trikoisiin ja liikkeelle? Mistä te löydätte tahdonvoimaa?

Kehonkuva

Liikunta on tärkeää, se on selvä. Motivaationi liikkumiseen ei ole täysin mutkatonta – kuten ei mikään muukaan asia tässä maailmassa. Ulkoilmaa kaipaan ja siksi saan itseni helposti ulos. Mutta liikkuminen ja kehonkuva liittyvät kohdallani vahvasti yhteen. Vuosituhannen alussa oli aika, jolloin urheilin liikaa. Rääkkäsin kehoani ja rääkkäsin mieltäni: saatoin aamulla polkea kuntopyörällä 20-30 km, ja illalla käydä vielä juoksemassa – joka ikinen päivä (viikonloppuisin tyydyin sentään yhteen 40-60 km fillarilenkkiin päivässä). Mitä enemmän urheilin, sitä useammin kävin vaa’alla: ennen lenkkiä, lenkin jälkeen, ennen kuin join vettä, veden juomisen jälkeen. Mitä enemmän painoni tippui, sitä tyytyväisempi olin. Ei varmaan tarvitse tarkentaa, että syömiseni laita oli vähän ja niin ja näin. En avaa tätä asiaa nyt enempää, mutta voitte arvata, ettei lopputulos ollut kovin hyvä: näytin riutuneelta, tunsin itseni väsyneeksi, nukuin huonosti, kuukautiset loppuivat, ostin farkkuni lastenosastolta, vaikka olin jo työelämässä oleva aikuinen. Väsymys oli tässä suhteessa lopulta siunaus, sillä väsyin olemaan väsynyt. 

Pakonomainen lenkkeily loppui tuohon väsymiseen, saavutin sen tilan, jossa kävin hyvillä mielin juoksemassa joitakin kertoja viikossa ja aloin taas nauttia ruoasta. Sitten väliin tuli pari äitiyslomaa ja juokseminen vaihtui vaunulenkkeilyyn. Kun lapset kasvoivat, olin joitakin vuosia urheilematta. Suklaa maistui (ja maistuu edelleen). Vaatteet alkoivat kiristää, olo oli turvonnut, väsyin olemaan sohvaperuna. Vajaat viisi vuotta sitten laitoin taas lenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille: aluksi kävelin, sitten juoksin yhden pylvään välin ja kävelin seuraavan. Pikkuhiljaa jaksoin juosta puolet neljän kilometrin lenkistä, sitten koko lenkin, ja matka pidentyi.

Uudelleen alkanut lenkkeily toi helpotusta olooni, tunsin itseni vahvasti ja hyvinvoimaksi. Kehoni suhteen olen kuitenkin aina jojoilija. Luultavasti olen nyt pyöreämpi kuin koskaan aikuisiällä (miinus raskaudet, toki). En voi väittää, ettei se vaivaisi minua, mutta vuosituhannen alun kokemusten vuoksi en käy vaa’alla. Tulen varmasti aina jojoilemaan edellä mainittujen asioiden kanssa, mutta ajattelen että oma oloni toimii parhaimpana mittarina. Lenkkeilen, mutta nautin kaikenlaista herkuista. Pulla päivässä ja silleen. Vapauttavaa, vaikkei välttämättä aina helppoa.

Miten te muut liikutte? Onko teillä joku suosikkilaji? Säännöllinen harrastus? Onko liikunta ollut aina osa elämäänne vai joudutteko tsemppaamaan itseänne paljon? Miten vain liikuttekin, niin tänään kannattaa liikkua vaaliuurnille, jos ette ole vielä käyneet!

Ja muuten, haluatteko tälle postaukselle jatko-osan joskus loppukesästä? Miten kävi kirjakuntoilun kanssa? Entä sen kymmenen kilometrin juoksemisen?