Laura Gustafsson: Pohja

Laura Gustafsson: Pohja
Into 2017
Kansi Aiju Salminen
141 sivua
Kotimainen omakohtainen romaani

Kamelit, villihevoset ja muut ruohonsyöjät eivät odota porttien aukeamista. Ne hyppivät yli ja jyräävät aidat. Niiden pako on määrätietoista, ei kaoottista. Pakenijat jäävät henkiin, panikoitsijat eivät.

Tai:

Kromosomi tai synapsi asennettiin aikanaan väärin, vahingossa ja vitsikkäästi. Tuote on viallinen. Kenen on vastuu? ”No ei kenenkään”, sanoo myyjä ja levittelee käsiään. Itse levittelen lähinnä jalkojani. Promiskuiteetti on keino saada läheisyyttä mutta samalla pitää toinen etäällä.

Tai:

Hei,

Asiani koskee mahdollista terapian tarvettani.
Luulen, että minulla on dissosiaatiohäiriö. Tiedän, että asiantuntijoiden mielestä [--]

Fantastinen alku – Korkeasaaresta tulipaloa pakenevat eläimet, taivaalle nouseva vaaleanpunaisten lintujen aura, palaneen karvan käry – vie mukanaan, mutta on juuri niin sadunomainen ja silti aistivoimaisuudessaan miltei käsinkosketeltava kuin autofiktioksi luokiteltavalle masennusta ruotivalle romaanille sopii.

Laura Gustafssonin Pohja on intensiivistä luettavaa. Gustafsson yltää mielen pimeimpiin loukkoihin, mutta kurkottaa myös kohti valoa. Hänen tekstinsä on hyvin henkilökohtaista, mutta silti lukijaa koskettavaa – tuntuu kuin pääsisi mukaan jokseenkin kaoottiselle, mutta päämäärää tavoittelevalle matkalle, joka kuljettaa mukanaan kuin vetovoima kohti viemäriä. Käsissä on romaani, joka on rikkonainen ja oudosti ehjä, hyvin paljas ja silti täysi.

Pohja koostuu monista aineksista, jotka Gustafsson surauttaa onnistuneesti kasaan. On päiväkirjamaista kerrontaa ja suoraa (myös suorasanaista tekstiä), on luetteloita, on unenkaltaisia jaksoja – on parempia ja huonompia aikoja. Kaikessa keskiöön nousevat mielen ja ruumiin yhteys: keho voimaantumisen, seksuaalisuuden, alistumisen, iän, maailman pois sulkemisen, oman itsen, muiden, äitiyden, alfanaarauden ja – kaikessa – masennuksen välineenä. Kaikki levittäytyy lukijalle paljaana, joskus sellaisina asioina joista ei haluaisi tietää. Gustafsson ei kursaile kerronnassaan, mutta miksi pitäisikään. Ja vaikka mukana on paljon suorastaan rumaa ja mustaa, on kokonaisuus aika kaunis.

Gustafsson kirjoittaa vimmaisesti, hiljaisesti ja niiden väliltä sen mukaan kuin tarpeen on. Kokonaisuus ei vain puhuttele, vaan ravistelee. Kasvukivut pitävät nuorta naista otteessaan rautaisemmin kuin suurinta osaa meistä (näin ainakin arvelen). Pysäyttävässä kohtauksessa koko fyysinen vapaus on viety:

Olen hienoin hauki, ja jos hän haluaa avata ja täyttää minut, se sopii. Olen yhtä elämän virran kanssa, ja elämän virta on sama kuin kuoleman, koska vastakohtaisuuksia ei ole.
Pää pinnan alla. Niin turvassa kuin voin.

Turva ei ole edellisessä kohtauksessa, matka turvaan on pitkä. Pohja kysyy, tai ainakin lukija sitä pohtii, että voiko päästä ylös, jos joutuu henkisesti pohjalle. Gustafssonin autofiktiivisen kasvukertomuksen loppu on niin vapauttava, että vastaus on: voi, voi siihen ainakin uskoa. Oi, voi kyllä!

--

Pohjasta ovat kirjoittaneet muun muassa Ladylandyblogi, Marjatta, Omppu ja Tuomas. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Pohjan kohtaan 31: Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Tavallaan: viivyttelin Pohjaan tarttumista, koska pelkäsin sen ruumillisuutta ja mahdollista synkkyytä. Onneksi tartuin, kirja on puhutteleva ja hieno!

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Laura Gustafsson: Korpisoturi
Into 2016
Ulkoasu Jussi Karjalainen
257 sivua
Kotimainen romaani

Täällä Ahma eläisi kuokkineen, kirveineen ja ennen kaikkea kivääreineen niin kuin Limousinen Kreivi, tuo Pohjolasta karannut susi. Ja jos kävisi aika pitkäksi, hän piipahtaisi polttamassa parit lähitienoon kirkot. Sillä kirkosta on enemmän iloa luonnolle tuhkana kuin ihmisapinan luonnon herraksi asettaneen jumalan palvontapaikkana.

Metsien ja järvien Suomi, niukkuuden ja kapinan ilmansuunta, houkuttaa Ahmaa. Eikä ihme: Ahma on survivalisti. Hän ei usko järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, hänen näkökulmastaan valtio ei poikkea mafiasta. Ahman ajan Suomi ei kovin vakaalta vaikutakaan. Ahma kokee luonnon omakseen ja muuttaa itärajan tuntumaan aikeissaan muuttua omavaraistaloudessa eläväksi erakoksi. Erakkous ei kuitenkaan ole niin helppoa, kuten ei omavaraisuuskaan.

Laura Gustafssonin Korpisoturin lähtökohdat saavat ajattelemaan kotimaisen kirjallisuuden kaarta aina Ilmari Kiannosta Veikko Huoviseen ja aina Elina Hirvosen tuoreimpaan romaaniin saakka. On korpimaita, toimeentulon ja selviytymisen kysymyksiä, hetkellistä huumoria ja vakavaa, aatesidonnaista dystopiaa taustallaan nettiyhteisö. Korpisoturi on kuitenkin ihan omanlaisensa teos, ja yhtä lailla omanlaisensa on Gustafsson kirjailijana.

Omanlainen-sanan voisi korvata luonnehdinnalla taitava. Gustafsson kirjoittaa raikkaasti ja hienosti. Hänen kielensä havainnoi ja sivaltaa, hahmojen sanailussa on hauskoja lentäviä lauseita. Kerronta kulkee kuin pohjoiskarjalaisilla poluilla: vängästi, mutta eteenpäin, vaikeuksia kaihtamatta.

Ahmasta Gustafsson luo epätäydellisyydessään mieleenpainuvan; romaanihenkilönä täydellisen. Ahma on yhteiskunnallisesti katsoen luuseri, mutta samalla henkilö jolla on tavoitteita ja päämäärä. Hänen äidinpuoleinen sukulinjansa sisältää sotasankareita, mutta hän itse on (tuntemattomaksi jääneen) isänsä peruja osin tumma. Ahma ei sovi mihinkään muottiin. Hän ei viihdy kaupungissa, mutta on kummajainen pienessä rajaseudun kylässäkin. Hän on epäilemättä sovinistinen, mutta tosipaikan tullen naiset tarttuvat toimeen. Mitä Ahma oikeastaan haluaa? Tai kuten metsässä kohdattu marjanpoimijaeukko kysyy: Haluatko sinä näkyä vai piiloutua?

Gustafsson hallitsee myös ironian: Suomea on kohdannut sabotaasi, puolustusbudjetti kasvaa, mutta Kari Tapio soimaan ja se oli sitten siinä - toissapäiväiset uutiset. Vaikka Korpisoturissa on omanlaistaan huumoria, on se pohjimmiltaan vakava romaani. Sen teemat ja kysymyset ovat isoja. Gustafsson kuljettaa Ahman kautta niin mikrotason kuin aatteiden historiaakin lotista nykyihmisen turhautumiseen: kritiikkiä satelee moneen suuntaan, niin talous- ja pakolaispolitiikan kuin yksilön ratkaisujen suuntaan. Lukijan on pohdittava, mikä on oikein, kuka lopulta päättää – ja kenen puolesta. Kaupungissa ei ole helppoa, mutta omavaraisuuskin on pikemminkin unelmaa kuin totta. Kun on tullut sopivan isoksi, voi alkaa huveta.

Korpisoturi on tärkeä kirja luonnon ja ihmisen suhteesta. Kokonaisuus puhuttelee, elämän sattumanvaraisuus on joko järkyttävän lopullista tai uutta toivoa valottavaa.

--
Korpisoturia on luettu laajalti. Lukekaa esimerkiksi Kristan, Nooran, Suketuksen ja Tuomaksen jutut.