Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin
HarperCollins Nordic 2017
You Had Me At Hello 2012
Suomentanut Hanna Arvonen
Kannen suunnittelu Jenni Liljegren
413 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen chick lit -romaani


”Tuota, onko sinulla aikaa käydä kahvilla?” tokaisen aivan kuin se olisi joku hullu idea, joka on juolahtanut yllättäen mieleeni, ja jännitän pelosta, että hän keksii jonkun tekosyyn.

”Kymmenen vuoden läpikäyminen saattaa vaatia jopa kaksi kahvia”, Ben vastaa.
Minä hehkun. Kodittomat voisivat kertyä ympärilleni lämmittelemään käsiään.

Jostain syystä hömppäkirjallisuuden lukeminen vaatii aina jonkinlaisen puolustuspuheen, ainakin omalla kohdallani. Enkä varmasti ole ainoa. Nyt Ylen Kirjojen Suomi on nostanut viihdekirjallisuuden yhdeksi kesän aiheekseen. Hashtagilla #hömppäkirjalista voi sosiaalisesta mediasta etsiä erilaisten lukijoiden näkemyksiä hömpästä tai rentoutumiskirjallisuudesta. Oma viiden kirjan listani löytyy tästä Ylen jutusta, jossa myös bloggaajakollega Tuija ja kirjailija Antti Tuuri listaavat ajanvietelukemistoaan.

Ja se puolustuspuhe, ottakaa se lempeän ironian värittämänä, sillä minähän en lue ns. hömppäkirjallisuutta kuin kerran puolessa vuodessa (kuvitelkaa tänne silmäniskuhymiö!), mutta tässä kyse onkin siitä, miten itse kukin hömpän käsittää. Toiselle hömppää voivat olla lukusukkulamaiset romaanit, toiselle kepeät dekkarit ja kolmannelle vaikkapa harleliinikirjallisuus, neljännelle jormaproosa jne. Minulle hömppä tarkoittaa viihderomaaneja ilman minkäänlaista tarkoitusta naamioitua vakavampia teemoja sisältäviksi lukuromaaneiksi. Hömppä on viihdettä viihteen vuoksi, hyvä hömppä piristää. Usein parasta hömppää tarjoavat naistenlehdet ja jotkut tv-sarjat, jopa enemmin kuin kirjat.

Silloin kun tartun hömppäkirjaan, kaipaan jotain kirpeänsuloista ajanvietettä. Vuodenvaihteessa löysin brittiläisen Mhairi McFarlanen tuotannon – osin niinkin ulkokirjallisesta syystä kuin kirjailijan nimen vuoksi. En tunne Mhairi-nimen alkuperää, mutta se vie ajatuksissani jonnekin Walesiin tai Irlantiin. McFarlane näyttää olevan skottijuurinen. Toiseksi pidin McFarlanen teosten ulkoasusta: pirteää ja muotipiirrosmaisen raikasta ripauksella kultaa. Houkuttelevaa, lajityyppiin hyvin johdattelevaa! Ja kun parin edellisen viikon aikana työkiireiden väsyttämänä jätin parikin ns. laaturomaania tauolle, toi McFarlanen Sinuun minä jäin juuri sitä kaivattua aivot narikkaan -lukemista.

Sinuun minä jäin on aika tyypillinen tarina: Rachel on juuri eronnut poikaystävästään, kun hän eräänä sateisena päivänä kohtaa nuoruudenrakkautensa Benin. Nyt Ben on naimisissa ja Rachel uussinkku. Vanha ystävyys palaa, mutta samalla palaa Rachelin särkynyt sydän: Ben.

McFarlainen kirjoittaa teostensa kansien näköistä kirjallisuutta: raikasta ja kepeää, osin särmikästäkin. Hän pelaa kliseillä, mutta tekee teräviä huomioita parisuhteista ja niihin kohdistuvista odotuksista. Tarina ei alussa vedä ihan niin hyvin kuin viihderomaanilta toivoisi ja romaani on turhan pitkä, mutta kun kerronta vauhtiin pääsee, niin sivu toisensa jälkeen kääntyy suhteellisen vaivatta. Kaiken lisäksi päähenkilöön kiintyy, kuten kuuluukin.

Sinuun minä jäin kohoaa keskivertoviihteen yläpuolelle ainakin siinä, ettei kaikkea ole pureskeltu ihan valmiiksi. Toki romaani sisältää paljon tuttua ja odotuksia myötäilevää, mutta se kuuluu lajityyppiin: ystäväpiirit, järjestetyt treffit, työelämän sotkut, baari-illat. Ei McFarlane ihan Helen Fielding ole, mutta painii mielessäni samassa sarjassa Marian Keyesin kanssa. Napakan sanailun ohella brittitunnelma on plussaa. McFarlanen romaaneista saisi muuten mainioita tv-sarjoja hömppänälkää tyydyttämään.

Ja se hömppä? Niin, lukipa viihdettä sitten viikoittain tai kerran puolessa vuodessa, on kevyelle lukemiselle oma aikansa. McFarlanen romaanin avulla jaksoin pinnistellä viimeisen työviikon ennen lomaani ja nyt lomalla aion jatkaa ainakin hyllynlämmittäjieni parissa.

Mhairi McFarlane: Tyttö muiden joukossa

Mhairi McFarlane: Tyttö muiden joukossa

Harper Collins Nordic 2016
Who’s That Girl? 2016
Suomentanut Hanna Arvonen
Kansi Jenny Liljegren
431 sivua
Brittiläinen chick lit -romaani

Huoneessaan hän ei tiennyt, mitä tekisi maanantai-iltapäivänä, kun ei ollut töissä. Hän tunsi fyysistä kipua ikävöidessään elämää, johon hän ei voinut palata. Häntä ei erottanut siitä pelkkä välimatka. Hän ei voinut edes purkaa pahaa oloaan itkunpuuskalla ja mennä alakertaan illalliselle silmät punaisina ja turvonneina, koska joutuisi selittämään, mitä oli tekeillä. Keskellä sänkyä lojui kirjekuori, jonka päälle oli raapustettu hänen nimensä.

Häpeä saa Edien palaamaan lapsuudenkotiinsa Nottinghamiin. Elämä Lontoossa ystävineen ja työpaikkoineen jää taakse, edessä on asuminen isän ja ärsyttävän siskon kanssa sekä pako sosiaalisesta mediasta. Lisäksi Edielle tarjotaan työtä, jossa hän joutuu haamukirjoittamaan omahyväisen näyttelijätähden Elliot Owenin omaelämäkerta. Mitä Edie oikestaan haluaa itseltään, mitä muulta maailmalta?

Mhairi McFarlanen Tyttö muiden joukossa edustaa blogissani vain harvakseltaan esillä olevaa kirjallisuudenlajia, chick litiä. Omia lukuvalintojaan ei ole aina tarpeen perustella, mutta olen usein kertonut vieroksuvani suoranaista viihdettä ja koska nyt sellaiseen tartun, taustoitan hieman. Rakastan brittiläisiä romanttisia komedioita, joiden ”pyhä kolmikko” minulle on Neljät häät ja yhdet hautajaiset, Rakkautta vain ja tietenkin ensimmäinen Bridget Jones -elokuva. Neljänneksi voisin nostaa oman hääkesäni elokuvan Notting Hill, jolla on erityinen paikka sydämessäni. Näiden elokuvien innoittamana luin 1990-2000-lukujen taitteessa jonkin verran chick litiä, mutta blogiaikanani olen tainnut lukea vain muutaman genreen luettavan kirjan. Nyt kaipasin jotain kevyttä luettavaa eivätkä keskinkertaiset lukuromaanit jaksaneet viihdyttää tarpeeksi. Päätin antautua ihka-aidon viihteen vietäväksi - brittihengessä, totta kai!

Se kannatti. McFarlanen romaanin alkuasetelma tosin on harvinaisen pöhkö: se, että päähenkilö suutelee sulhasta saa aikaan todellisen lumipalloefektin. Ilman muuta on ikävää, että melkein kaikki tuttavat ystävistä kollegoihin alkavat hyljeksiä Edietä ja pilkata tätä sosiaalisessa mediassa. Moinen tuntuu aika paksulta: eikö yksi suudelma voisi mennä häähumun piikkiin? Näköjään ei Edien piireissä. Ainakin häpeälle tulee perusteita, Edie-parka. Mutta kun alun hölmöydestä päästään, pääsee romaani uusille kierroksille. Elämä Nottinghamissa on juuri niin kamalaa kuin voisi kuvitella, mutta oma lapsuudenkoti on kipeydestään huolimatta kuitenkin turvapaikka. Edien työ ja kaikki sitä seuraava Elliotin kanssa ei suoranaisesti yllätä, mutta tarjoaa sujuvaa luettavaa. Kate Bushin tuotanto saa uudenlaisen merkityksen enkä ole varma, voinko minäkään Edien elämän mustimmasta asiasta luettuani palata yhden lempilevyni, Hounds of Loven, pariin ihan samoin miettein kuin aiemmin.

Tyttö muiden joukossa -romaania markkinoidaan Marian Keyesin sanoin eikä suotta. McFarlane saattaa hyvinkin olla irlantilaisen Keyesin veroinen kirjoittaja: hänen kepeyteensä sisältyy vakavia teemoja, jotka antavat henkilöhahmoille syvyyttä ja saavat lukijan myötäelämään heidän kanssaan. Kaiken kukkuraksi McFarlanen teksti kulkee hyvin. Tyttö muiden joukossa on (etenkin pienifonttisena) romaanina turhan pitkä, mutta kuitenkin otteessaan pitävä, raikas kokonaisuus. Sitä voisi verrata fish and chips -annokseen, jollaista ei voi syödä päivittäin eikä edes viikottain, mutta jollainen kaikessa konstailemattomuudessaan tekee toisinaan hyvää.

Voisin hyvin kuvitella palaavani McFarlanen tarjoilemiin fish and chipseihin uudemmankin kerran.

--

Myös Krista on lukenut Tytön muiden joukossa.