Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Gummerus 2016
388 sivua
Kansi Jenni Noponen
Kotimainen romaani

Puristan kirjettä kädessäni ja mietin, mihin suuntaan kuljemme toisimme nähden nyt, kun olemme molemmat kaukana poissa. Missä kohtaa todellisuuksiemme välinen railo on suurin? Siinäkö yhä, missä kulkee valtavirta, jonka sivujoet jakavat maat, rannat, ihmiset? Kilometrit, meret, onko niillä merkitystä?

Alina tuntee olevansa maailmassa yksin. Hänen puolisonsa Astrid on kuollut auto-onnettomuudessa ja pariskunnan pieni Sella-tytär määrätään asumaan Astridin vanhempien luona. Jällelle jäävät suru ja moninkertainen ulkopuolisuus, Alinasta tulee tyttärensä ”kummitäti”. Kymmenen vuotta myöhemmin Alina pitää esitelmää malariakonferenssissa. Hän tutustuu saksalaiseen lääkäriin Lotteen, joka houkuttelee hänet Thaimaahan malariaklinikalle.

Vuotta 2016 ei turhaan kehuttu erinomaiseksi kirjallisuusvuodeksi nimenomaan kotimaisen kirjallisuuden osalta. Eikä joululomalla lukemani Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa ollut sekään suotta Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana.

Markkulan hienon romaanin teemat ovat isoja: rakkaus, menetys, sairaus, onnettomuus, oikeus lapseen – ja oikeus rakkauteen. Näitä olemassaolon perustavanlaatuisia kysymyksiä Markkula käsittelee muun muassa Alinan, Loten ja pienen thaimaalaisen Kian-pojan läheisten kokemuksissa. Elämän hauraus valottuu vastakohtien kautta: on pieni, mutta lopullinen hetki - ja on karhukaisten ikiaikaisuus. On tiede - ja on sattuma: se, miten elämän yllätyksellisyyteen ei voi varautua. Ja on rakkaus ja on yksinäisyys.

Jos olisin hanki, tulisiko riekko tekemään minuun kiepin.

Kaksi ihmistä minuutissa pakahduttaa niin luontokuvauksensa kuin Alinan tunne-elämän kuvauksen osalta. Markkula suorastaan maalaa maiseman osaksi henkilöidensä mieltä: Miten Thaimaassa elämää kuhiseva metsä laulaa ja kilisee ja suhisee. Miten Pohjois-Suomessa pystyyn kuolleet puut ja avara maisema vastaavat ihmisen omaa sisintä; tuovat lepoa, koska vastaavat omaa sisintä. Riekkojen ja lumen maisemasta on pitkä matka vesupuhvelien ja horkkahyttysten maailmaan.

Alinaa lukuun ottamatta henkilöt jäävät hieman vieraiksi, mutta Alinan persoona ja hänen surunsa ovat niin vahvasti kuvatut, että ainakin minä luin romaania nimenomaan Alinan kirjana. Minä en ollut kumpikaan, en etu enkä oikeus. Markkula käsittelee taidolla kysymyksiä vanhemmuudesta sekä juridisesta ja henkisestä epäoikeudenmukaisuudesta: miten ensin Alinan keho ei koskaan saa kantaa lasta, ja miten puolison kuoltua ulkopuoliset määrittävät oikeutta olla vanhempi. Kaipuu on ikuista.

Hetkittäin romaanin jäntevyys katoaa, mutta pysyy lopulta tyylikkäästi koossa. Kokonaisuus pitää otteessaan. Markkulan teksti tulee ihan liki, sen aistivoimaisuus elää lukijan mielessä silloinkin, kun lukeminen on tauolla.

Pohjanlepakko suihkii, punarinta helisee. Elämässä on – sittenkin – toivoa. Kaksi ihmistä minuutissa on rauhallinen, viisas ja sykähdyttävä romaani, joka saa paikkansa lukijan sydämessä. Se on teos, jonka toivon muistavani kauan.

--

Kahdesta ihmisestä minuutissa ovat kirjoittaneet muun muassa Jenni, Katri, Krista ja Laura.