Jännityskirjaviikko
Anna Jansson: Vaitelias jumala
Kustantaja: Gummerus (2002; Loistopokkarien painos 2003)
Alkuteos: Stum sitten guden
Suomennos: Jaana Nikula
Mistä: Löytö poistokirjahyllystä
Kansi: Liisa Holm
Sivuja: 269
Ruotsalainen dekkari
Lumihiutaleet tanssivat kylmässä varhaisaamun valossa. Ne kieppuivat leikitellen kohti maata ja hävisivät kosteaan saveen. Taivas roikkui lyijynharmaana ja painavana puiden latvojen yläpuolella. Kuusien lomassa oli aivan pimeää. Rikostutkija Hartman kulki taskulamppi kädessään kohti kumeana kaikuvaa ääntä. Edvin käveli aivan hänen takanaan. Vanhuksella oli yllään farmarit, lippalakki ja kulunut nahkatakki. Mies hengitti raskaasti ja kompasteli eteenpäin puristaen kuollutta koiraa sylissään.
Joulu tekee tuloaan ja maisema peittyy lumeen. Hirtetty miesruumis roikkuu puusta, vainaja on menettänyt paljon verta ja hänen kyntensä on nyrhitty lyhyiksi. Miehen lisäksi paikalta löytyy tapettuja eläimiä ja vaikuttaa siltä, että kyse on rituaalimurhasta, joka jäljittelee elämänpuussa roikkuneen Odin-jumalan kärsimyskertomusta. Teurastaja Dick Wallströmin murha ei jää ainoaksi. Nuorempi konstaapeli Maria Wern tutkii murhaa, koettaa tasapainotella perhe-elämän ja työn välillä ja ajatutuu murhaa tutkiessaan kohti vaaraa.
Jännityskirjaviikkoni piti alkaa monien kehuman Gillian Flynnin Kiltin tytön merkeissä. Koukuttavaksi ja huikeaksikin kehuttu kirja ei kuitenkaan koukuttanut minua tarpeeksi ja kirja jäi kesken. Kirja olisi ollut sinänsä "sopivaa" luettavaa mieheni ja minun hääpäivän alla (hi hii), mutta en halunnut tuhlata enempää aikaani kyseisen romaanin parissa. Sen sijaan jännäriviikkoni alkaa ruotsalaisen Anna Janssonin Vaiteliaalla jumalalla, joka käsittääkseni on Maria Wern -sarjan aloitusteos.
- Maria, etkö voisi tulla jo nukkumaan. Täällä on kylmää ja yksinäistä. Minä pyydän anteeksi, jos vain tulet nyt sänkyyn. Dickin kasvot katosivat ja hänen tilallaan olikin Krister. Maria kirkaisi. Oli jouluaatto.
En ollut aiemmin lukenut Anna Janssonin dekkareita ja kun löysin kirjan eräästä kierrätyshyllystä, kuvittelin lukevani kesäiseen Gotlantiin sijoittuvan kirjan. Kirjan takakansiteksti ei paljasta vuodenaikaa, ja joskus mielikuvat pettävät. Kesäisen murhamaiseman sijaan pääsinkin sivujen välityksellä vierailulle sydäntalveen, jolloin lumihiutaleet leijailevat, viima puree poskia ja auto hautautuu kinoksiin.
Janssonin kirjaa oli mukava lukea, se tempaisi mukaansa ja askarrutti lukijan aivoja miellyttävällä tavalla. Miellyttävällä tarkoitan sitä, että Vaitelias jumala on dekkarina keskinkertaisen tasainen: sen lukee kerran, sen parissa viihtyy, mutta kirja myös unohtuu nopeasti. Rikos on toki omaperäinen ja pohjoismaisen kansanuskon käyttäminen tuo juoneen ripauksen eksotiikkaa. Murhat itsessään ovat varsin raakoja, mutta nykydekkareissa moinen tuntuu olevan varsinainen trendi. Lisäksi monet ruotsalaiset (nais)dekkaristit menevät minulla mielessäni jo hieman sekaisin: he osaavat kirjoittaa karmivista rikoksista, heidän kaikkien kirjoissa murhia selvittelevät naiset, joiden kotielämää - parisuhdetta tai -suhteettomuutta, lapsia ja suhdetta anoppiin - avataan ja joiden työelämän sosiaalisia kuvioita käydään niin ikään läpi, murhaajan psyykeäkin saatetaan pohtia. Kirjoissa on paljon tuttua, niihin on helppo samaistua, vaikka dekkareiden keskiössä ovatkin totta kai murhien selvittely perinteitä kunnioittavalla kuka-sen-teki-hengellä.
Menin nyt Anna Janssonin dekkarista yleisemmälle tasolla, mutta Vaiteliaasta jumalasta minulla ei ole sen ihmeempää sanottavaa. Se on kirja, joka täyttää kaikki dekkarivaatimukset ilman mitään sen ihmeellisempää: sen päähenkilö Maria on miellyttävä ja tarpeeksi moniulotteinen hahmo kokonaiseen kirjasarjaan, anoppi (terveisiä Booksylle, joka huomasi saman) ja sivuhenkilöt jossain määrin karikatyyrisiä, mutta teoksen tunnelmaan sopivia. Kerronta sujuu ja kirja pitää otteessaan. Huumoriakin on paikoin mukana, ja jouluaaton Paavo-tonttu ilahduttaa suomalaisia lukijoita.
Vaitelias jumala tutustutti minut Janssonin tuotantoon. Vaikka pidän kirjaa korkeintaan keskinkertaisen hyvänä dekkarina, voisin kuvitella lukevani lisää Maria Wernin tutkimuksia silloin, kun kaipaan välipalajännäreitä. Jännityskirjaviikkoni alkaa selvästi parempia ja parempia kirjoja kohti suuntaavana: Kiltti tyttö jäi kesken, Vaitelias jumala tarjosi jo kelpo viihdettä, seuraavaksi luen varmasti jotain oikeasti hyvää.
