Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

Into 2017

Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go 2010
Suomentanut Taru Salminen
Kansi Nina Kairisalo
302 sivua
Arvostelukappale
Eteläkorealainen romaani

Pidin toisessa kädessäni hänen antamaansa muistikirjaa, toinen käteni oli hänen haaroissaan. Tunsin outoa surua. Kuiskasin hänen korvaansa: “Voimmeko mennä jonnekin kauemmas?” Mutta tiesin, että sitä kaukaisempaa paikkaa ei ollut.

Kukapa pystyisi ennustamaan tulevaisuuden?
Tulevaisuus tulee vyöryen emmekä voi muuta kuin jatkaa muistot mukanamme eteenpäin. Muisti pitää tallessa vain sen, minkä haluaa.

Oikeastaan olisin voinut aloittaa myös Rainer Maria Rilkellä, joka säkeet kaikuvat mielessäni: Mihin asti yllän elämässä? / Kuka voisi sen minulle kertoa? / [--] Vai olenko yhä varhaiskevään kalpea / Kylmyydessä värisevä koivu? Rilkellä ja lisäksi mm. Emily Dickinsonilla ja kissoilla on oma merkityksensä korealaisen Kyung-sook Shinin romaanissa Jään luoksesi.

Jeong Yunin nuoruudenrakastettu Myeong-seo soittaa vuosien jälkeen. Heidän entinen professorinsa tekee kuolemaa. Tieto vie Jeong Yunin kipeiden muistojen syövereihin, 1980-luvun Souliin ja sotilasdiktatuurin aikaan. Muistoissa liikkuvat Jeong Yunin kuollut äiti, myöhemmin sotilasdiktatuurin puolelle menevä lapsuudenystävä Dan sekä Myeong-seo ja Miru. Kahden viimeksi mainitun kanssa Jeong Yun muodostaa erottamattoman kolmikon, mutta rakkaus ja ystävyys katkeavat. Miksi? Muistot raottavat unohdettuja ja kipeitä asioita, paljastavat sitä mennyttä, joka selittää nykyisyyttä - pala palalta.

Kun aloitin kirjan, tiesin heti lukevani hienoa romaania. Ensin tunnistin sen kauneuden ja haikeuden, piirteet joista tiettyyn rajaan (huutomerkki!) saakka usein niin pidän, mutta kuvittelin myös romaanin olevan yksinomaan kaunis ja haikea - onneksi olin väärässä, sillä onnistuneimmissa teoksissa kauneuteen sekoittuu aina annos järkytystä, haikeus pitää sisällään menneen ja nykyisen painolastia, ihmissuhteet sekoittuvat laajempaan kehykseen, esimerkiksi politiikkaan.

Jään luoksesi on siis moniulotteinen kirja. Se on erinomainen ystävyyskuvaus: miten voi nähdä asioita, joita ei yksin näkisi - Kassiopeian ja Andromedan tähdet, punakat raskaan työn raatajat, pimeässä lentävät linnut. Se pohtii ruumiillisuutta ja ruokaa - nautintoa, sairautta, hyviä ja pahoja asioita, joiden uskotaan tapahtuvan ruoan seurauksena -, ja kurkottaa perustavanlaatuisiin elämänpohdintoihin. Mielenterveys, kriisit ja monenlainen luopuminen määrittävät kaikkien elämää. Nuoruusmuisto valottuu kuin jonkinlaisen verhon tapaan, ja tapa tuo osin mieleen Haruki Murakamin Norwegian Woodin, aivan kuten Maillekin. Jään luoksesi kurottuu kuitenkin kauemmas kuin nuorten omiin tuntoihin, sillä Shin kuvaa korealaisen yhteiskunnan muutoksia ja niiden syitä ja seurauksia yksilöiden kohtaloissa.

Jään luoksesi on sujuvalukuinen, arvoituksellinen ja koskettava romaani. Sen lauseisiin voisi upota, mutta sen tarina pakottaa lukemaan ahmien. Se on niitä melko harvoja romaaneja, joita lukiessani itkin - kansien sulkeuduttua jotain jäi väräjämään mieleen.

P.S. Taru Salmisen suomennos on pakahduttavan hyvä. Eipä siis ole ihme, että se on Jarl Hellemann -palkintoehdokkaana. Ehdokkaiden joukossa on toki muitakin upeita romaaneja, kuten vaikkapa Zadie Smithin Swing Time ja Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Näistä kieleltään kaunein on Jään luoksesi. Kunpa jokaisen romaanin kääntäjä voisi saada palkinnon!