Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Otava 2009
The Picture of Dorian Gray 1891
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
363 sivua
Kansi Jenni Kiviniemi
Brittiläis-irlantilainen romaani

Hänestä tuntui, että hänen oli todellakin koittanut aika valita tiensä. Vai oliko valinta jo tehty? Oli, elämä oli päättänyt hänen puolestaan - elämä ja hänen oma pohjaton uteliaisuutensa sitä kohtaan. Ikuinen nuoruus, loputon intohimo, hienovaraiset ja salaiset nautinnot, hurjat ilot ja hurjemmat synnit - hän saisi sen kaiken. Muotokuva kantaisi hänen häpeänsä taakan: siinä kaikki.

Kunpa olisikin. Kaikki ei todellakaan ole siinä, kun nuori Dorian Gray asettuu muotokuvamalliksi Basil Hallwardille, joka kokee Dorianin motivoivan hänen taidettaan, olevan tienviitta uuteen tyyliin. Samalla Dorian tutustuu myös lordi Henry Wottoniin, joka tekee Dorianiin suuren vaikutuksen. Dorianin kauneus puolestaan innostaa sekä Halwardia että sir Henryä. Muotokuva heijastaa Dorianin ulkoista täydellisyyttä, kauneus on ainoa asia joka hänellä on. Kun aika kuluu, Dorian pysyy yhtä nuorena ja kauniina kuin taulun valmistuessa. Taulu sen sijaan muuttuu, siitä tulee ikään kuin Dorianin käänteinen peilikuva, joka vanhenee, osoittaa mielen pimeät puolet ja ilmentää sielun kauheutta. Dorian ei voi olla vierailematta taulun luona. Kuin katsoisi peiliin tehtyään jotakin kamalaa.

Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva on kuulunut lukusuunnitelmiini jo kauan, vähintäänkin 2000-luvun alkupuolelta saakka. Meillä kaikilla on varmasti kirjoja, jotka syystä tai toisesta jäävät odottamaan ja kun romaaniin sitten lopulta tarttuu, ihmettelee että miksi vasta nyt. Omalla kohdallani nyt tuli alkukuusta Lontoossa.

Yksi suurimmista innoittajista romaanin lukemiseen oli Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka näin reilu vuosi jälkeenpäin ajateltuna on minulle rakkain kotimainen romaani vuodelta 2016. Kristallipalatsissa Hakkarainen pohtii Narkissos-myyttiä ja itsetietoisuutta, joita peilaa toisaalta Wilden elämää ja toisaalta lifestyleblogien maailmaa. Lontoon Chelsea puolestaan oli oiva paikka lukea Dorian Grayn muotokuva, sillä Wilde pidätettiin aikoinaan kaupunginosassa sijaitsevassa Cadogan-hotellissa ja itse yövyin matkallani aivan samoilla kulmilla. Tällainen monipaikkainen lukeminen jaksaa kiehtoa minua.

Wilden ainoa romaani on paljon, muttei mitään liikaa. Se on moraalifilosofinen tutkielma ihmismielestä ja narsismista, se on romaani taiteesta, ja se on vielä kauhukertomuskin. Se on - nykytermiä käyttääkseni - spekulatiivista fiktiota hienoimmillaan, nyt luettuna myös historiallinen romaani oman aikansa säännöistä ja odotuksista. Nykykontekstista käsin lopun voi lukea ainakin jossain määrin moralisoivana, mutta kauhistuttava loppu on täydellinen romaanille, sillä turmelusta ei luultavasti voi kukaan ihminen välttää - se vain muuttaa muotoaan kohteensa mukaan. “Ne ovat minun sieluni kasvot.” Kiehtova, varmasti mieleenpainuva tarina vie mukanaan.

Kaiken hyvän lisäksi Dorian Grayn muotokuva on kielellisesti nautittavaa luettavaa. Jaana Kapari-Jattan käännös on laatutyötä, se on muuten jo neljäs romaanista tehty suomennos, mutta puolustaa paikkaansa paitsi laadukkuutensa osalta, myös siksi että edellinen, Kai Kailan käännös on vuodelta 1963.

Teoksessaan Wilde keskittyy Dorian Grayta raastavaan ristiriitaan, mutta osansa saavat myös juoruilevat seurapiirit, yhtä lailla ylä- kuin keskiluokka ja maalaiset. Miljööt vaihtelevat ylhäisöasumuksista Lontoon alamaailmaan, ihmissuhteet epäonnisista rakkauksista - tai suoranaisesta välinpitämättömyydestä - miesten keskinäiseen ihailuun, jonka voi nyt lukea homoeroottisena. Voi myös pohtia, onko Dorian aluksi puhtoinen? Pahuus kuitenkin myllertää hänen mielessään sitä mukaa kun taulu muuttuu. Hän lukee renessanssin ihmisistä, jälleen yhdestä itsensä peilistä: Toisinaan hän piti pahuutta pelkkänä keinona, jonka avulla hän saattoi toteuttaa kauneuskäsityksensä.

Keskiöön nouseekin pohdinta paitsi kauneudesta, myös ja ennen kaikkea ihmisluonteesta, siitä mistä ja miten erilaiset ihmiset ammentavat ilojaan ja surujaan: Hänen oma luontonsa oli noussut kapinaan sitä ylenmääräistä ahdistusta vastaan, joka oli ollut runnella ja turmella sen täyden tyyneyden. Kuinka iäti puhuttelevaa.

Joulu on monille klassikoiden aikaa. Wilden Dorian Gray ei ole jouluinen romaani, mutta se saa minulta lämpimät suosittelut myös joululukemiseksi: vaikka tarina on aika surullinen ja synkeä, niin toiseen aikaan ja paikkaan, moraalikysymysten äärelle vievä tarina on ollut minulle parasta mitä olen tässä kuussa lukenut. Tai eipäs vähätellä, se on yksi kirjavuoteni kohokohdista. Se kirja, jonka lukemista rakastin.