Marianna Kurtto: Tristania

Marianna Kurtto: Tristania

WSOY 2017
Kansi Anna Makkonen
331 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Hän ei tiennyt mistä sanat tulivat.
Mutta ne jäivät hänen korviinsa kuin loitsu, ne tunkivat uniin ja hitaisiin päiviin, jotka menivät säröille kuin lasi johon suuri nyrkki oli törmännyt.
Vain yksi virhe.
Sen jälkeen pelkkä pimeys.

Tristania on tuliperäinen saari kaukana kaikesta. Siellä ei voi mennä kävelylle oman mielensä mukaan, sillä se on paitsi saari, myös tulivuori. Keväällä aurinko halkoo sen maisemaa ja saaren mustalla hiekalla elää joukko ihmisiä, jotka opettavat, viljelevät, kasvavat ja kaipaavat. Jonin isän silmissä kiiltää salainen tietämys ulkomaailman asioista – niin salainen, että Lars-isä on nyt Englannissa sieltä löytämänsä Yvonnen kanssa, ja Jon näkee äitinsä Lisen taltuttamassa sydäntään. Saarella asuvat myös Martha, joka on pinnalta ehjä, mutta sisältä punalevän värjäämää villaa, ja Bert joka huomaa ajan katoavan kelloihin sekä joukko muuta väkeä. He hengittävät samaa ilmaa, mutta pitävät asioitaan piilossa. Kun tuliperäisen saaren luonnonvoimat pääsevät valloilleen, on jokaisen pohdittavat siipiään ja juuriaan.

Marianna Kurton Tristania kuljettaa lukijansa erikoiselle tuliperäiselle saarelle ja myös Englantiin. Toisessa hiekka on mustaa, toisessa valkeaa, etäisyys on pitkä, sillä saarelle pääsee vain laivalla ja matka kestää viikkoja. Eletään 1950- ja 60-lukujen taitetta, mutta tunnelma on ajaton.

Joskus luetut kirjat tuntuvat ikään kuin muodostavan pareja keskenään, vaikkei romaaneilla olekaan lopulta paljoa yhteistä. Kurton Tristania sai minut ajattelemaan jokunen aika sitten lukemaani Kätlin Kaldmaan romaania Islannissa ei ole perhosia. Rinnastus selittyy tietenkin ääriolomaisemilla: kirjojen sijoittumisella meren ja tulen saariin, isompaan ja pienempään, ja myös runoilijuudella, kielen voimalla joka molempien teoksissa on vahvasti läsnä. Kurton romaani on kuitenkin luettavampi ja samastuttavampi.

Luin Tristaniaa jokseenkin kiireisenä ajanjaksona, minkä vuoksi osa romaanin tapahtumista meni minulta ohi. Vaikka lukiessani kasvoin kiinni Tristanian henkilöihin ja etenkin romaanin vahvaan, ilmavaan ja kuitenkin juurevaan tunnelmaan, hukkasin jotain. Palasin näihin kohtiin uudelleen tänään aamulla, mikä kannatti: Tristania ei ole vaikealukuinen, minä vain olin hetkisen aikaa epätarkka lukija. Asioita toki tapahtuu rivien välissä, kuten ihmismielessä kuuluukin. Suosittelenkin Tristaniaa luettavaksi ajatuksella, antamaan sille tilaa, jotta se tulee lähelle – jotenkin saarelaisten mukaisesti, moniä ääniä nostaen.

Kurtto kirjoittaa taitavasti. Tristaniassa ihminen ja maisema peilautuvat toisiinsa – tai eivät vaan peilaudu, vaan sulautuvat yhteen. Kurtto tavoittaa hyvin kaikkien keskeishenkilöidensä mielenliikkeet, hänen tekstinsä heijastaa pimeyttä ja kantaa valoa, kuiskii vihaa ja säteilee toivoa. Kieli ja tarina kulkevat käsi kädessä, mitä arvostan: toinen ei syö toista, vaikka Kurton lauseisiin voisi pysähtyä pitkäksikin aikaa.

Runoilijana ja kääntäjänä tunnetun Kurton esikoisromaani on varmaotteinen, merellisen väkevä ja kaunis teos, joka herättää eloon saaren ja sen ihmiset. Kaipuu, muistot, vetovoima ja sisäinen kamppailu risteilevät Tristanian väessä samalla tapaa kuin luonto, jonka voima mullistaa kaiken.