Joyce Carol Oates: Putous

Joyce Carol Oates: Putous
Otava, Otavan kirjasto 2006
Alkuteos: The Falls 2004
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kannen kuva: David High
Sivuja: 566
Yhdysvaltalainen romaani


Joskus rakkaus hyökyi häneen niin voimakkaana, että henkeä salpasi. Rintaa puristi. Omat pienet pojat, oma tyttövauva. Heidän äitinsä katse, joka kohtasi hänet voitonriemuisena, joskin pelokkaan, vaarallisen voitonriemuisena. He ovat minun nuorani nyt, Dirk ajatteli hellästi. Jolleivät sitten kuiluni.

Asianajaja Dirk Barbanyn nuora tai kuilu on hänen vaimonsa Ariah, Niagaran leskimorsian. Kaikki näet alkaa siitä, kun nuori pastori Gilbert Erskine hyppää Niagaran pauhuun ja Ariahista tulee leski vain yhden yön jälkeen. Ariah, punatukkainen ja kalvakka presbyteeripastorin tytär odottaa uutisia kuolleesta miehestään, jota ei koskaan rakastanut. Dirkiä tuntee voimakasta vetoa nuoreen leskeen ja perustaa perheen tämän kanssa. Ariah uskoo olevansa kirottu ja sen vuoksi  Niagaran jylinä, sen lupaukset ja salaisuudet, elävät iäti hänen mukanaan.

Haudankaivajan tyttärellään minua ihastuttanut ja Kostollaan puhutellut Joyce Carol Oates tunnetaan palkituista ja väkevistä romaaneistaan, joissa hän kuvailee arkea naisen ja kokonaisen suvun näkökulmasta ja peilaa kokonaisuutta aina yhteiskunnallisesti. Putousta voikin pitää tyylipuhtaana Oatesin kirjana, sillä putouksen yhdistämien Ariahin ja Dirkin suku kasvaa, vuosikymmenet vierivät ja kohtalon sormella on paljonkin osoiteltavaa.

Ihastuttava ja raivostuttava. Sellainen on sekä Ariah että koko Putous. Putous on moniääninen romaani, mutta se on voimakkaasti juuri Ariahin tarina. Silloinkin, kun Oates kertoo kaikesta Ariahin ja Dirkin lasten näkökulmasta, on Ariahin persoona läsnä. Ariah on kiehtova romaanihenkilö, mutta häneen ei ole helppo kiintyä eikä hänestä voi -- tai edes tarvitse -- pitää. Hän on vuoroin epävarma ja kalsea, sitten intohimoinen ja määrätietoinen, jälleen flegmaattinen ja hyvin kohtalonuskoinen. Hänen joitakin valintojaan tai tekojaan voi vain ihmetellä, toisinaan taas kummastelun kohteena on se, että miksei Ariah tartu paremmin toimeen. Liisan, jonka kanssa olen muutenkin koko lailla samaa mieltä romaanista, olisi tehnyt mieli ravistella Ariah hereille.

Oates kirjoittaa taitavasti ja romaanin kielessä ja tunnelmassa on paljon samaa kuin mielestäni paremmassa Haudankaivajan tyttäressä. Romaanin jokainen luku -- tai osio, pikemminkin -- salpaa miltei hengen, niin väkevästi Oates kirjoittaa. Hänen tekstinsä on kuin utuinen maalaus, jossa on veitsenteräviä kohtia. Putous on kuitenkin turhan pitkä ja paikoin toisteinen. Vaikka teksti kulkee ja vaikuttaa, tarina ei sitä aina tee. Oates kuljettaa monia teemojaan -- parisuhde, perhe, ympäristörikokset, korruptio, suku, Yhdysvaltain taloudellinen kehitys -- taitavasti, mutta palasina; osioita Putouksesta on ilmestynyt eri julkaisuissa ennen koko romaanin julkaisua.

Romaanin upea loppu kuitenkin korvaa nämä rönsyilyt ja toistot. Ariahille tärkeintä on perhe, vaikkei se ole ideaali tai aina yhtenäinen. Ja koko ajan putous pauhaa ja pärskyy, se on raikas, kaunis ja julma. Se ottaa ja antaa.

--

Putousta on esitelty blogimaailmassa paljon, jo linkittämäni Liisan lisäksi kannattaa vilkaista muun muassa Marian, Jaanan ja Katrin blogeihin.

P.S. Kipsi on nyt poissa, siksi kirjakuvakin käsien kanssa. Nyt seuraavat pari viikkoa jumppailen liikeratojen palauttamiseksi ja kaikkiaan toipuminen ottaa vielä kymmenisen viikkoa. Tervettä kättä ja kevättä kohti, kinoksista huolimatta!