Claudie Gallay: Odottamaton kauneus

Claudie Gallay: Odottamaton kauneus
La beauté des jours 2017
WSOY 2019
Suomentanut Titia Schuurman
Kansi
384 sivua
Kustantamosta
Ranskalainen romaani

Entä Jeanne, mitä hän halusi? Toiset odottivat. Hän ei tiennyt. Samaa kuin hekin. Että he olisivat onnellisia. Uusia leppoisia iltoja.

Tai sitten tavata Marina Abramovicin henkilökohtaisesti, sitä hän haluaisi, oikein todella haluaisi.

Ajattelen espadrilloja, niitä ihanan näköisiä kangaskenkiä. Mietin, miten kivan kevyet sellaiset olisivat jalassa kesällä. Ajattelen niitä, koska Claudie Gallayn romaanin Odottamaton kauneus Jeanne käyttää sellaisia.

Jeanne on nelikymppinen nainen, vaimo ja äiti. Elämä soljuu turvallisesti rutiineihin nojautuen. Jeannella on työpaikka postissa (hieman tylsää, mutta hän osaa löytää iloa arjen asioista), aviomies Rémy on yhteisestä Kreikan-matkasta haaveileva luotettava kumppani, pariskunnan kaksi tytärtä asuu jo omillaan. Jeanne kuitenkin rakastaa yllätyksiä, kaipaa niitä. Hän ihailee itsensä ruumiillisesti ja henkisesti likoon laittavaa performanssitaiteilija Marina Abramovicia, jolle kirjoittaa kirjeitä. Abramovicin elämä tuntuu olevan kaikkea sitä, mitä Jeannen elämä ei. Ilmassa väreilee muitakin mahdollisuuksia muutokseen ja kuluvana kesänä arjen tasaisuus kuitenkin muuttuu, ainakin hetkeksi.

Claudie Gallay on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa minun pitäisi kaikkien lukumieltymysteni perusteella rakastaa: hän kirjoittaa harkittua, ilmavaa ja älykästä proosaa, joka käy lukijan tunteisiin. Mutta vaikka monin osin olen ihaillut aiemmin suomennettuja Gallayn romaaneja, Tyrskyjä ja Rakkaus on saarta, en ole päässyt niitä kovin lähelle.  Mitään vikaa Gallayn romaaneissa ei ole, ne ovat hyvää kirjallisuutta, ja kirjailijan kaikki romaanit suomentanut Titia Schuurman on alati taitava. Silti joku Gallayn tuotannossa ei päästä minua liki ja hänen teoksensa kuitenkin tuntuvat sellaiselta kirjallisuudelta, jonka pitäisi niin tehdä. Hmm.

Lukijana huomaan, että Odottamaton kauneus jatkaa osin samaa linjaa, mutta joku tuossa keski-ikäisen ja keskiluokkalaisen naisen elämässä tarjoaa minulle paremman kiinnekohdan kuin sinänsä kiehtovammat meren kuohut tai teatterimaailma. Jeanne on nainen, joka ei tiedä mitä elämällään tekisi. Jonkun pitää muuttua, jostain tulla uusia tuulia. Jeannessa on jotain samaa kuin Gustave Flaubertin Emma Bovaryssa tai Colm Tóibínin Nora Websterissä. Jälkimmäisen on myös Kirja vieköön -blogin Riitta pannut merkille. Nora Websterissä joku kosketti minua syvemmältä (varmaankin kirjan irlantilaisuus), mutta myös Gallayn romaanin arkisuudessa on puhettelevia piirteitä. Silti en edelleenkään pääse niin liki kuin tahtoisin.

Odottamaton kauneus on taidolla kirjoitettu. Usein hehkutan mielikuvieni brittiläisyyttä – toki hyvin tietoisena siitä, että kyse on nimenomaan mielikuvista eikä juuri muusta. Gallayn romaanit vuorostaan vastaavat hyvin käsityksiini jonkinlaisesta ranskalaisuudesta: tyylikäs kerronta on näennäisen kepeää, mutta kaiken alla on monia merkityksiä, hetkittäinen lakonisuus kohtaa suuria tunteita (minäkin liikutuin romaanin lopussa) jne. Gallayn niukat lauseet korostavat Jeannen sisäisen maailman myllerrystä, jota hänen oma lähipiirinsä ei tunnu huomaavan.

Isoimmat järistykset tapahtuvat siis ihmisessä itsessään, vaikka toki toiset ihmiset, etenkin eräs, vaikuttavat kokonaisuuteen. Uskon, että Gallayn tuotannon vannoutuneimmat ystävät löytävät tästä romaanista paljon.

Entä ne espadrillot? Jeannen kengät kastuvat pahoin vesisateesta, ehkä osoituksena niiden pohjimmiltaan heppoisesta laadusta, ehkä symboliikan osoittamisen vuoksi. En oikeastaan haaveilekaan espadrilloista (eikä tähän liity symboliikkaa, mutta nyt kun ajattelen noita kenkiä, ajattelen Gallayn romaania ja päinvastoin). Sen sijaan olen iloinen siitä, että Gallayn romaanissa Jeanne kokee monenlaista, oikeastaan elämän koko kirjon, ja saa vaihtelua sinänsä oivallisesti sujuvaan tasaiseen arkeensa.

Claudie Gallay: Tyrskyt

Claudie Gallay: Tyrskyt
Kustantaja: Avain 2010
Alkuteos: Les Déferlantes 2008
Suomentanut: Titia Schuurman
Kansi: Satu Ketola
Ulkomainen romaani, Ranska
Sivuja: 477

Mustat aallot sekoittuivat myrskyssä toisiinsa kuin ruumitt. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murskaantuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle.
Nuo aallot, nuo kuohuvat tyrskyt.
Minä rakastin niitä.
Ja pelkäsin.

Claudie Gallayn Tyrskyt (2008) on ollut blogimaailmassa erittäin luettu ja myös todella rakastettu kirja. Sitä on luonnehdittu kirjaksi, jota ei lueta, vaan joka eletään. Se on tehnyt lukijansa Lintunaiseksi, saanut viimeisen sivunkin jälkeen kuulemaan meren kohinaa ja lokkien kirkunaa. Siitä on tullut jollakin tavalla oma. Toisille Tyrskyt on hiomaton timantti, toisille haikean kaunis, joillekin kirja joka kaikkien tulisi lukea. Kieleltään sitä on sanottu kauniiksi, mutta jyrkäksi. Melkein kaikille Tyrskyt on ollut hieno lukukokemus, mutta ihan jokaiselle se ei ole ollut se kirja, mutta vaikkei kirjasta olisi tullutkaan se suurin suosikki, on sen jälkimaku ollut raikas ja pitkä. Eikä siitä ole voinut olla pitämättä.

Apua. On varmasti sanomattakin selvää, että odotukseni Tyrskyjä kohtaan olivat kasvaneet suuresti. Hankin kirjan ensin pokkarina, sitten sain sen kovakantisena, koska olin varma että tulen rakastamaan kirjaa monien muiden tavoin. Viime viikon loppupuolella vihdoin luin tämän Normandian uloimpaan niemenkärkeen sijoittuvan romaanin.

Ennen kuin alan pohtia omaa Tyrskyt-kokemustani, kerron muutaman sanasen romaanin kehyksestä. Tyrskyt kertoo naisesta, lintututkijasta ja teoksen minä-kertojasta, joka saapuu La Hague-nimiseen kylään tekemään tutkimustyötä ja osin unohtamaan menneisyytensä kipeitä asioita. Hän asettuu Kyntevä-nimiseen vanhaan taloon tarjoilijanaisen ja tämän taiteilijaveljen luo. La Hagueen on saapunut myös Lambert-niminen mies, joka haluaa saada selvyyttä omastaan ja sukunsa menneisyydestä. On kevätmyrskyn aika ja myrsky palauttaa kyläläisten -  mainion ja sekalaisen ihmisjoukon - mieleen 40 vuoden takaisen haaksirikon. Tyrskyt on ihmissuhderomaani ja eräänlainen mysteeri, jossa muistoilla on valtava rooli. Ennen kaikkea se on kertomus ihmisistä niin luonnon kuin oman itsensäkin armoilla.

Nousin tietä ylös kohti taloja. Katsoin perheitä, jotka olivat kokoontuneet lamppujensa valopiiriin. Pöydissä pikkukuvioiset lautaset, oranssireunaiset, ruokaa kukkuroillaan. Avatut televisiot. Varjot. Navetan ohi mennessäni kuulin ketjujen kalinan. Kuljin kylän halki.
Viimeinen katulamppu. Sen jälkeen yö. [--]

Minä rakastan kirjoja, joissa sataa. Kirjoja, joissa on taiteilijoita, pieni kahvila ja omituisia ihmisiä. Minä rakastan kirjoja, joissa mennyt ja nykyisyys kohtaavat ja salaisuuksien päälle ymmärretään. Tyrskyissä on kaikki nämä elementit ja lisäksi veden ja seinien muisti, kuunhelmiä ja pikkukiviä kekona nuotion vierellä. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi rakastaa Tyrskyjä. Ja Gallayn romaani onkin hieno. Silti se jätti minut kylmäksi tai aavistuksen ontoksi, en saanut kirjalta sitä, mitä hain: varauksetonta ihastumista, sopivaa tuttuuden tunnetta ja onnellista melankoliaa. Kirjassa ei ole mitään vikaa, mutta minun odotukseni kirjaa kohtaan vain kasvoivat aavistuksen liian suuriksi. Miksi näin kävi?

Gallay kirjoittaa niukasti, mutta kauniisti. Lyhimmillään hän vain latelee asioita ja merkityksiä yksittäisten sanojen taakse lukijan löydettäväksi ja oivallettavaksi. Pidän siitä, samoin pidän ihan yleisestikin niukasta ilmaisusta ja tiiviistä teoksista, joista upeana esimerkkinä haluan nyt muistuttaa alkuviikolla lukemastani Hernán Rivera Leterilierin Elokuvankertojasta tai eräästä viime syksyn suursuosikistani, Helmi Kekkosen Valinnasta, jotka ovat pieniä, mutta paljon sanovia kirjoja. Tyrskyjen niukkuus on kuitenkin runsasta; mielestäni teos olisi toiminut paremmin, jos se olisi lyhyempi. Tämä johtuu siitä, että vaikka ihailen Gallayn rujonrunollista kielenkäyttöä ja pidän hänen niukkaa ilmaisuaan taidokkaana, on vajaat 500 sivua äärimmäisen hiottua ilmaisua liikaa - minulle. Totean kuitenkin ihastuneeni Gallayn kielenkäyttöön, ennen kaikkea siihen, kuinka hän osaa luoda merkityksiä ja jännitteitä pelkällä tuulella, harmaudella, rakkaudella tai pelolla. Titia Schuurman on kääntänyt (tämänkin!) romaanin taidokkaasti.

Ihastuin myös Tyrskyjen maisemiin, noihin sateisiin kallioihin ja säänkestäviin taloihin, emakkohetkiin ja punaiseksi keitettyihin rapuihin. Tyrskyt sait minut haluamaan matkalle Normandiaan tai itselleni realistisemmin Bretagneen, jonne minulla sukulaismutkan ansiosta voisi joskus tullakin asiaa. Ja jos Gallay kuvailee maisemia sateenpieksämällä jylhyydellä, vähintään yhtä kiehtovalla tavalla hän kertoo alueen ihmisistä. Hän kirjoittaa heidät toki karikatyyrisiksi, mutta silti eläviksi syrjäseutujen ihmisiksi, luonnonolojen ja yhteisöllisen eristäytymisen kasvateiksi. Heihin miltei rakastuin. Mutta kirjan minä-kertoja jätti minut kylmäksi. Luin kirjan jo viime viikon lopulla, mutta minun piti ottaa ihan aikaa pohtiakseni, miksi teoksen keskeishenkilö tuntui vieraalta, vaikka juuri hänen näkökulmastaanhan kaikkea katsotaan? Lopulta hoksasin, miksi: eräässä kirjan kohtauksessa päähenkilö katsoo itseään peilistä ja minulle tuo lyhyt kohtaus heijastaa sitä tapaa, jolla koko romaani minulle aukeni. Se avautui - varmasti tarkoituksellakin - kuin lasin tai peilin takaa, ja minulle tuo lasi oli liian paksu. En päässyt tuota välissä olevaa heijastavaa seinää lähemmäksi kirjan minä-kertojaa ja harmittelen sitä, sillä olisin halunnut löytää uuden kirjarakkauden.

Niin ei aina käy ja kaikki Tyrskyjen ikirakastajat, tämä seuraava onkin omistettu teille! Minä todella pidin kirjasta, kuten pidin myös Gallaylta aiemmin lukemastani Rakkaus on saaresta. Jotain taikaa Tyrskyissä on, sillä olen vellonut sen tunnelmissa koko alkuviikon. Tyrskyt on upea, merellinen, runollinen ja samaan aikaan koruton romaani, josta ei harmikseni kuitenkaan tullut "minun kirjaani".

Claudie Gallay: Rakkaus on saari

Tyttö astuu kaupunkiin Oullen suuresta portista. Muurit. Crillonin aukio. Kaikkialla on julisteita, niitä on ripustettu ikkunaristikkoihin ja liimattu pahvialustoille tai suoraan seiniin. Sillallakin niitä on.
Tyttö nostaa katseensa ja silmäilee ympärilleen.
Taivas on kuiva.
Valo kirkasta.
Hän lähtee umpimähkään kaduille, jotka ovat kuin lavasteita. Rue Joseph-Vernet, Rue Saint-Agricol. Lisää julisteita, hattupäinen mies, nuoralla tanssiva nainen, punainen Amorin sydän...

Avignossa on kuuma. Ilma on tahmeaa, helle polttaa ja väsyttää ihmisiä, jokavuotinen teatterifestivaali kärsii teatterilaisten lakosta ja esityksiä perutaan, kaduille on rakennettu barrikadeja. Elo on kaaoottista, mutta silti tuttua munakoisoillallisten, keskustelujen tai shakkipelin merkeissä. Keskelle kaikkea saapuu parikymppinen lävistetty Marie, joka ottaa hätkähdyttävän hienoja valokuvia ja haluaa vain nähdä edesmenneen veljensä Paulin kirjoittaman näytelmän Punaisen yön. Hän haluaa myös selvittää, mitä Paulin toisen näytelmän Anamorfoosin käsikirjoitukselle tapahtui.

Claudie Gallayn romaani Rakkaus on saari (Avain 2011; L'amour est une île 2010) kiertyy teatterin, moraalisten käsikirjoitusoikeuksien sekä vahvatunnelmaisen miljöökuvauksen ympärille. Kaikken keskiössä on Odon Schnadelin johtama Hullun koiran teatteri sekä siellä esitettävä Punainen yö-näytelmä. Kaikki kiertyy rakkauden ympärille. Jokainen kirjan henkilö on myös samaan aikaan hukassa minuutensa tai rakkautensa kanssa - rakkauden, johon liittyy joukko menneisyyden valheita.

Teoksessa on useita keskeishenkilöitä. Heistä Marie tuntuu kaipaavan vain veljeään, jonka tuhkaa hän kantaa kaulallaan - sydämensä seutuvilla - olevassa nahkapussissa miltei hullun lailla. Teatterinjohtaja Odon kohtaa vuosien jälkeen salaisen rakastettunsa Mathilden, joka tunnetaan intohimoisena ja teatterille omistautuvana näyttelijätär La Jogarina. Odonin entinen vaimo Nathalie ja heidän yhteinen tyttärensä Julie, Marien majoittava iäkäs aristokraattisen oloinen Isabelle, puutarhatöitä tekevä Jeff, Odonin sisar Iso-Odile ja monet muut liittyvät Odonin, Mathilden, Marien ja Paulin kertomukseen saaren kaltaisesta rakkaudesta, joka saa kirjassa selityksensä. Eloa tarkkailee myös helteiden kutistamassa joenuomassa asuva rupikonna Big Mac.

Marie avaa käsikirjoituksen. Se oli yli satasivuinen, teksti on kirjoitettu koneella ja korjaukset tehty lyijykynällä. Tuo nimi, Anamorfoosi, sen hän muistaa.
Hän lukee muutaman rivin: "Ihminen näkee vain sen, minkä haluaa nähdä".
Muita lauseita sieltä täältä edempää: "Sillä jokaisella esineellä on oma tarinansa, jokaisella rypyllä, jokaisella kädellä. Minä menen päin seinää, ei huvita selittää miksi, minä sotken elämäni ja jään siihen jumiin."

Gallay kirjoittaa ihmeellisesti. Hänen kielensä on paikoin toteavaa: Hyllyllä on kirjoja. Mitäpä siihen lisäämään? Hän osaa kertoa pienin sanoin paljon, koska teksti jättää riviensä väliin paljon tilaa. Voiko esimerkiksi ravintolan markiisien vihreä väri muistuttaa toisaalla kirjassa mainitusta uskomuksesta, jonka mukaan vihreät vaatteet teatterissa tietävät huonoa onnea? Gallay osaa kirjoittaa samanaikaisesti kauniisti ja rumasti, aavemaisesti ja aurinkoisesti; On muistoja Anaïs Nin-illoista, ruusukimppuja teatterilavalla, jääkylmää sitruunajuomaa fajanssikarahvissa, kuvaus Hopi-intiaanin uskosta valokuvan sielunvangitsemiskykyyn sekä valon ja varjon leikkiä kaupungin kapeilla kujilla. Koko ajan läsnä ovat myös sameassa kultakalamaljassa kelluvat kalat, kaupungin kaduille mätevät roskat, Mc Donaldsin ruoka, valheet sekä Marien viillellyt käsivarret, jotka ovat tapa saada sisällä jäytävä raivo ulos. Silloin kun aurinkokin tekee kipeää ja pahoinvointi tulee aaltoina, on pystyttävä murtautumaan ulos jostain, mutta mistä? Nämä kipeät ja suloiset seikat vuorottelevat ja Gallayn romaanihenkilöt ovat samaan aikaan läheisiä ja silti niin oudon etäisiä. Liian harvoin muistan nostaa teoksen suomentajan esille, mutta nyt kiittelen Titia Schuurmannin selvästikin laadukasta työtä.

Rakkaus on saari on hieno, koskettava ja surullinen romaani, jota lukiessa voi aistia miltei ikiaikaisen eteläranskalaisen kaupungin kapeat kujat, mahtipontiset kirkot ja palatsit, teatterilaisten värikkäät tavat sekä ihmismielen salaisuudet ja tuskan kaiken takana. Aistia voi myös kuumuuden, joka on kaikkialla, jota ei pääse pakoon. Miljöö sovittuu väreilevästi yhteen ihmisten omien tekojen ja tekemättä jättämisten kanssa.

Vaikka kirjasta jäi puuttumaan joku vaikeasti määriteltävä ulottuvuus, joka olisi saanut minut täysin haltioihinsa, pidin kirjasta niin paljon, että voin suositella sitä kaikille teatterimaailmasta, Ranskasta, yhteisökuvauksesta ja salaisuuksien henkisestä taakasta kiinnostuneille. Pidin myös siitä, ettei Rakkaus on saari tarjoa helppoja itsestäänselvyyksiä, vaikka onkin nautittavaa luettavaa. Gallayn kirjailijankyvyistä vakuutuin niin, että aion mahdollisimman pian lukea hänen paljon kehuja saaneen Tyrskynsä.

Tähdet: ****
(Päätin kokeilla tähtien antamista kirjoille, saa nähdä, kuinka kauan kokeilu jatkuu!)

Rakkaus on saaresta ovat kirjoittaneet myös Susa, Jenni ja Naakku.