Katriina Ranne: Minä, sisareni

Katriina Ranne: Minä, sisareni
Kustantaja: Nemo 2010
Kansi: Hanna-Maija Matikainen
Kotimainen romaani
Sivuja: 499

Tuuli ja Sade olivat isoja siskoja, jotka tiesivät miten maailma oli syntynyt ja mistä nimet tulivat. Minä ja Usva olimme tähtiä, mutta Tuuli ja Sade olivat aurinko ja kuu. He kertoivat suurimman osan tarinoista, pitkistä ja polveilevista; välillä tarinat jäivät kesken pitkäksi aikaa, ja osa niiden lumovoimaa oli aina jännitys siitä, jatkuisivatko ne enää. Toisinaan Usva ja minä loimme kahdestaan itse loppuja kuulemiimme tarinoihin. Ja kuka tahansa sai aina aloittaa uuden.

Noormarkkulaiset Vuolteen perheen tytöt, hikipisarasta syntynyt Tuuli, sadepisarasta alkunsa saanut Sade, kyyneleen tuoma Meri sekä kastehelmen luoma Usva, ovat tiivis siskossarja. Savenvalajankujalla sijaitsevassa kodissaan opettajaperheen tytöt kasvavat, aikuistuvat, muuttavat pois kotoa ja kokevat niin elämän kolhuja kuin iloja. He kaikki ovat eri tavalla kauniita ja eri asioissa lahjakkaita, mutta heillä jokaisella on uskomaton mielikuvitus ja taito olla olemassa toisilleen.

Katriina Ranne on kirjoittanut hienon romaanin, sen kerron heti alkuun. Minä, sisareni (Nemo 2010) on tiivistunnelmainen kudelma Vuolteen tyttöjen elämästä varhaislapsuuden ihmeellisistä vuosista aikuisiän vaikeisiinkin teemoihin. Ranne antaa jokaiselle siskolle oman äänen: Usva, Meri, Sade ja Tuuli - ihanat nimet, muuten - elävät omaa elämäänsä siten, että romaanista muodostuu eräänlainen kaunis ja samalla tarkkanäköinen tutkielma naiseudesta.

Oli hyvä olla froteepyyhkeen karheus pehmeää ihoa vasten. Froteepyyhe on kuin siskot: jotain jonka kanssa on elänyt syntymästään saakka, jotain jonka tärkeyttä ei sen jokapäiväisyyden takia välttämättä aina täysin tiedosta, mutta joka kuitenkin on läheisintä mitä voi olla.

Minä, sisareni jakautuu kolmeen osaan, mutta lapsuus ja aikuisuus määrittää sen kuitenkin kaksiosaiseksi. Romaanin alkuosa kuin modernin tyttökirjan kaltainen ihananuuskuvaus satakuntalaisesta lapsuudesta: on villapuvut, Mummula, kaukoputki, tähtikuviot, Jumala, uintiretket, Peppi Pitkätossu-leikki, mansikat, lakat, mustikat ja vadelmat. On päivänvarjomaiset meduusat Yyterissä. Siinä missä romaanin alkuosa kuin kuin realistista satua, on kirjan toinen puolisko aikuisen maailman rajuutta ja rumuuttakin. Ranne kuljettaa lukijansa niin Lontooseen, Brasiliaan kuin Joensuuhunkin. On vaikeita ihmissuhteita ja pornoakin, mutta on myös Taika-mukien satumaailmaa sekä ajatus siitä, että jouluna pitää olla lunta ja siskoja. Yhteistä molemmille aikatasoille on se, että siskoihin voi (useimmiten) luottaa, heille voi puhua, mutta heidän kanssaan saa myös olla hiljaa.

Olen sellainen lukija, että minulle kokonaisuudessaan erinomainenkaan kirja ei ole vailla jonkinlaisia lukemista katkovia kerrontateknisiä säröjä. Minä, sisareni on kirja, joka on täysin omalla mukavuusalueellani, johon minun oli helppo ihastua. Siinä kuitenkin olisi ollut hieman karsimisen tai tiivistämisen varaa. Liki viiteensataan sivuun mahtuu pientä jaarittelua, joka sai ainakin omat ajatukseni harhailemaan. Aivan aluksi minun oli vaikea pysyä siskojen kertojanäänten mukana, siskokset tuntuivat niin samankaltaisilta, etten tahtonut erottaa heitä toisistaan. Tämä kuitenkin onneksi muuttuu kirjan myötä niin, ettei siskoja voi romaanin loppupuolella enää sekoittaa toisiinsa. Lisäksi löysin kirjasta muutaman pienen epätarkkuuden, joiden kohdalla kustannustoimittaja olisi saanut olla tarkkana. Nämä ovat kuitenkin sellaisia pikkuseikkoja, joita mahtuu melkein jokaiseen hienoonkin romaaniin. Ranteen kirja on tavattoman vahva. Se korostaa upealla tavalla sisaryhteyttä ja kuljettaa miltei maailman ääriin. Ennen kaikkea se on aikuinen kirja luottamuksesta, läheisyydestä ja kipeistä asioista - se on romaani elämästä.

Kokonaisuudesta voisinkin todeta, että Ranne kirjoittaa ihanasti. Hän osaa kutoa sanojen verkkoja siten, että jokaisen siskon oma tarina kulkee koko ajan eteenpäin, kiertyy yhteen muiden siskojen kanssa sekä hellii ja raastaa tarinallaan. Ei ole varmasti vaikea arvata, että minä lumouduin. Yhden rakkaan siskon kanssa eläneenä alan ihan kaivata lapsuusvuosiini kuvitteellista siskosparvea.

****+

Minä, sisareni on ollut esillä useissa blogeissa. Kurkkaa ainakin Minnan/Ilsen, Karoliinan, Mari A:n, Marjiksen, Jennin ja Sannan mietteet kirjasta.
Osallistun tällä kirjalla sekä Siskoskirja- että Suomalaisen keskiluokan arki-haasteisiin.

~Benjamin Lacombe & Sébastian Perez: Pieni noita / Lumoojien sukua~

Mutta seuraavalla sivulla on vielä suurempi yllätys. - Mikä vitsi tämä nyt on? huudahtaa Lisbeth, kun näkee kirjassa oman kuvansa. Kuvassa hänen ympärillään lentelee korppeja, ja Sokrates istuu hänen sylissään.
- Ihan naurettavaa, ja sitä paitsi eiväthän minun hiukseni ole punaiset!

Kouluikäinen Lisbeth matkustaa junalla joulunviettoon isoäitinsä Olgan luo. Lisbeth on yksinäinen tyttö, joka täydentää koulutoveriensa puheen ennen aikojaan sanoen näiden lauseiden loput ja keskeyttäen siten toisen puheen. Lisbethin vanhemmilla on aina kiire, koska he ovat TÄRKEITÄ ihmisiä. Vanhassa talossa asuva Olga-mummi on Sokrates-kissan ohella ainoa, joka tuntuu ymmärtävän lapsenlastaan. Eräänä käänteentekevänä iltana Lisbeth lukee salaa isoäitinsä kirjaa, joka sisältää noitien sukupuun ja oivaltaa olevansa nuorin jäsen vuosisataisen naisten perinteen jatkumossa.

Ranskalaisten Benjamin Lacomben ja Sébastian Perezin ihastuttava kuvakirja Pieni noita on osa kahden kirjan pakettia, joka on julkaistu nimekkeellä Lumoojien sukua (Nemo 2009). Pieni noita kertoo Lisbethin tarinan itsensä löytämisestä ja erilaisuuden hyväksymisestä rakkauden avulla. Paketin toinen kirja, Lumoojien sukupuu puolestaan esittelee kuvitteellisen noitanaisten ja -tyttöjen historian sekoittaen faktaa ja fiktiota yleisiin taruaiheisiin aina Jeanne D'Arcista Lumikkiin ja Euroopan hoveista Titanicin uppoamiseen.

Lumoojien sukupuu on kaunis - nimensä mukaisesti lumoava - kirja, jonka parissa iso lapsi tai aikuinen viihtyy mainiosti. Se on kuitenkin pelottava leikki- tai kouluikäisille, joten kolme- ja viisivuotiaiden lasten äitinä keskityn tässä Pieneen noitaan, jota etenkin viisivuotiaani kuuntelee mielellään.

Pienen tytön joulunpyhät viktoriaanisessa talossa voisivat olla pitkästyttäviä, mutta eivät Lisbethin mielestä. Isoäidin ullakkokirjastossa on niin paljon kirjoja, ettei yksi ihmiselämä riittäisi kaikkien lukemiseen. Olgan naapurissa asuva Edward pitää Lisbethille seuraa etsien tämän kanssa kasvikirjasta tietoa jouluruususta. Edward, änkyttävä poika, joka ei saa sanottua lauseitaan loppuun, on salaa ihastunut Lisbethiin. Edward päättää auttaa tyttöä löytämään jouluruusun ja sillä retkellään katoaa tietymättömiin. Voiko Lisbeth auttaa ystäväänsä? Voiko hyvä noituus tulla avuksi? Ja mikä voima on toisesta välittämisellä?

Erilaisuutta ei koskaan kestetä! Mutta sinun pitää olla ylpeä siitä, mitä olet. Sinä olet erikoislaatuinen tyttö, pieni Lisbeth.
Mustikkamuffini uppoaa kuumaan kaakaoon, ja samalla Lisbethin pelko ja suru hälvenevät.

Satukirjana Pieni noita on samaan aikaan jännittävä ja kiehtova, mutta hivenen ontto. Ainakin itse koin, että Lisbethin ja hänen sukunsa tarinaa käydään läpi vähän sieltä ja hieman lisää täältä. Lisbethin ja Edwardin ystävyys näkyy kirjan alku- ja loppupuolella. Keskiosa on varattu Olgan salaperäiselle sukukirjalle, mutta juuri kun noituus alkaa paljastua Lisbethille, ollaan taas menossa muualla. Kira Poutasen suomentama teksti jaksaa kuitenkin kantaa.

Pienen noidan suurin ansio on sen hurmaavassa kuvituksessa, jonka vuoksi kirjan ostinkin. Myös kirjan ydinsanoma, erilaisuuden hyväksyminen ja hyvät teot, puolustavat teoksen paikkaa oman perheeni lukemistossa. Jos on kiinnostunut kauniista lastenkirjasta ja hyvästä noituudesta ripauksella ranskalaisuutta, on tässä oiva lahjavinkki vaikkapa alakouluikäiselle.