Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet
Gummerus 2016
The Quality of Silence 2015
Suomentanut Outi Järvinen
326 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen, Alaskaan sijoittuva jännitysromaani

Äkkiä pimeys hälveni. Raju tuuli oli puhaltanut pilvet erilleen ja paljasti vuoret. Hämärässä Yasmin näki miten korkeita ne olivat, ja hän näki myös suoraan alaspäin putoavan jyrkänteen vain metrin päässä tiestä. Hän toivoi pimeyttä takaisin, jotta hänen eri tarvitsisi nähdä tätä väkivaltaista menoa, goottilaisen kauhutarinan näyttämöä, jossa ei ollut mitään pehmeää tai suotuisaa ja joka kutisti hänet aivan olemattomaksi.

Mistä en pidä romaaneissa

- kliseisistä henkilöhahmoista, esimerkiksi häikäisevän kauniista (totta kai) naisesta joka on kasvanut juopon isän, vankilaan joutuneen veljen ja kaiken muun kurjuuden keskellä, mutta raivannut tiensä akateemiseen ammattiin - Isossa-Britanniassa, jossa luokkarajojen rikkominen on vaikeaa. Toki tällaiset seikat ovat osa viihdekirjallisuutta ja kuuluvat lajityyppiin.
- ihmettelystä, joka kerrontaan sisältyy: ihanko totta inuiitit käyttävät kaikkia mahdollisia teknisiä vempeleitä? Jo 2000-luvun alussa tiedettiin, että internet tasa-arvoistaa yhteydenpitoa maailman syrjäkolkissakin, joten ei sitä tarvitsisi aivan niin suuresti lukijoille selittää. 
- siitä, että trilleriksi markkinoitu kirja ei tahdo vetää alussa ja jännitys kasvaa turhankin verkkaisesti.
- epäuskottavasta tarinasta. Ihanko oikeasti lontoolainen nainen lähtisi kuuron tyttärensä kanssa Alaskaan miehensä luo ilmoittamatta? Ja miehen kadottua ottaa yksin ohjat käsiinsä, arktiseen ilmastoon kokemattomana ajaa jättirekkaa vaikeissa olosuhteissa.
- ennalta-arvattavuudesta. Yllätykset olisivat ns. kivoja.

Argh.


Mistä pidän romaaneissa

- siitä, että lapsen ja vanhemman suhdetta kuvataan monelta kantilta, ristiriitoineen, hellyydenosoituksineen, vaatimuksineen.
- samoin siitä, että parisuhteessa on useampia ulottuvuuksia kuin mitä alkuasetelma antaa odottaa.
- ja varsinkin siitä, että aluksi kliseinen hahmo kasvaa koko ajan. Tässä tarkoitan Yasminea, romaanin äitihahmoa. Kuuro Ruby on ehkä ylitunnollinen ja -kiltti, mutta koko ajan kiehtova romaanihenkilö.
- tarinasta, joka alkaa kantaa silloin olen luovuttamassa ja kirja täytyy lukea ahmien loppuun. Vaikka epäuskottavasti ja paikoin ärsyttävästi, Lupton osaa kirjoittaa viihdettä, joka koukuttaa. Hannan termi lukusukkula sopii tähän kirjaan ja minulla on tänä talvena ollut lukusukkulatarvetta.
- siitä, miten jännite voi syntyä luonnon ja ihmisten välille. Alaskan pakkaset ja ennen kaikkea etäisyydet luovat armottomat olosuhteet tälle selviytymistarinalle. 


Ja kas, Rosamund Luptonin Hiljaisuuteen hävinneet on kaikkea edellä mainittua. En voi sanoa innostuneeni kirjasta ja olisin jopa toivonut kirjan olevan hieman pelottavampi, mutta kuuro lapsihahmo Ruby ja hyisesti kuvattu Alaskan kylmyys kannattelevat romaania varsin hyvin. 

Tiivistäen: Viihdyttävän lukuromaanin ja lempeän jännityksen ystäville Hiljaisuuteen hävinneet tarjoaa pakkasen puolesta hyytävän draaman ja lajityyppinsä sisällä onnistuneen perhekuvauksen. Luptonin romaani sopii vaikka hiihtolomalukemiseksi silloin, kun luminen päivä on kääntynyt pimeäksi illaksi.
--

Myös Arja, Kaisa Reetta ja Leena ovat lukeneet kirjan ja pitäneet siitä minua enemmän.

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää
Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Afterwards 2010
Suomennos: Tero Valkonen
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 481
Romaani, Iso-Britannia

Tuntuu että olen muuttunut avaimenvartijaksi, ja olen varma että yksi niistä avaa oikean lukon.
Minun tehtäväni on nyt selvittää kaikki mahdollinen.
Sitten täytyy taata että [--]
On pakko.
Siinä kaikki.

Englantilaisen Sidney Housen yksityiskoulun liikuntapäivän aamuna tuuli on lämmin ja vahva. Liikuntapäivään osallistuu myös keski-iän kynnyksellä oleva Grace, jonka kahdeksatta syntymäpäiväänsä viettävä Adam on mukana juoksemassa ja jonka 17-vuotias tytär Jenny sijaistaa koulun terveydenhoitajaa. Kesken aurinkoisen, ihanan päivän koulussa syttyy tulipalo, ja Jenny on rakennuksen sisällä. Gracen on pelastettava tuhopolton uhriksi joutuva lapsensa. Jotta voin kertoa lisää kirjan kehyksestä, minun on tehtävä samoin kuin Oota mä luen tän eka loppuun -blogin Minna sekä Nenä kirjassa -blogin Norkku ja paljastettava juonesta yksi oleellinen asia. Tämä seikka selviää kuitenkin heti kirjan ensimmäisten sivujen aikana, joten en usko tekeväni kirjalle hallaa. Grace nimittäin loukkaantuu tulipalossa niin pahasti, että kamppailee sairaalassa hengestään. Elämän ja kuoleman välisessä tilassa hän ikään kuin siirtyy ulos ruumistaan ja alkaa selvittää, kuka sytytti tulipalon ja miksi. Jenny ei tunnu vieläkään olevan turvassa, joten Gracen on pakko suojella perhettään.

Luin Rosamund Luptonin esikoisromaanin Sisaren reilu vuosi sitten. Suhtauduin kirjaan ristiriitaisesti. Nautin sen Lontoo-kuvauksesta, mutta en lämmennyt tarinalle. Kun sitten kuulin Mitä jäljelle jään (2011) suomennoksesta, muistin Minnan ja Norkun pitäneen kirjasta ja päätin kokeilla, miten toinen Lupton-suomennos minuun vaikuttaisi. Kirjan takakannen mainoslause vakuuttelee Luptonin olevan "uskomattoman hyvä" ja tarinan luvataan pitävän sisällään niin jännitystä kuin äidinrakkauttakin.

"Etkö tajua, äiti? Hei! Olen aikuinen jo. Et voi päättää elämästäni. Siitä mitä on jäljellä. Minulla on oma elämä. Oma kuolema."

Mutuhuttuilevana bloggaajana saan kirjoista kertoessani tuoda esiin omia lukemiseen liittyviä ihastuksen ja ärsytyksen kohteita. Mitä jäljellä jää tuo heti alussa lukijansa tietoisuuteen eräänlaiseen ruumiistairtautumiskokemuksen. Se vieraannutti minut oitis, en ole koskaan pitänyt hörhöistä aiheista kirjoissa. Luen mielelläni maagista realismia ja jonkinlaista fantasiaakin, mutta todentuntuisessa ja muuten niin realistiset kehykset omaavassa kirjassa Gracen kaikkialla leijaileva olemus oli minulle jotain, joka sai miltei lopettamaan kirjan lukemisen. Koska luotin kirjasta vinkanneiden blogiystävieni makuun, päätin kaikesta huolimatta jatkaa Gracen ja hänen perheensä tarinan parissa.

Kuten Sisaresta muistin, on Lupton myös varsin taitava kuljettamaan viihdyttävää ja jännittävää tarinaa. Jännityskertomuksen, miltei dekkarin, taso toimii ja Mitä jäljelle jää pitikin otteessaan niin, että lopulta en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Jotta pääsin tähän lukemisen rytmiin, minun piti kuitenkin päästä ensin yli tarinan hörhökehyksestä sekä reilusta sadasta ensimmäisestä sivusta, joiden aikana lukeminen takkuili. Jännityskirjamaisessa lukuromaanissa se on liikaa, sillä tämän lajityypin kirjoissa lukijan tulisi koukuttua miltei heti.

Osin lukemisen jatkaminen kuitenkin kannatti. "Hörhötaso" antaa Gracelle mahdollisuuden olla miltei kaiken näkevä kertoja. Hän pääsee seuraamaan niin poliisikuulusteluja kuin kohtaamaan yksittäisten ihmiset pelot ja surut, myös omansa. Koska hänen sielunsa on irtautunut ruumista, on hän kaiken näkevänä kuitenkin kykenemätön tekemään mitään. Lukeminen kannatti myös siksi, että Lupton on taitava perhedynamiikan kuvaaja ja tulipaloa selvittelevästä kertomuksesta kasvaa varsin hyvä vanhempien ja lasten välisten suhteiden, ystävyyden sekä luottamuksen kuvaus. Etenkin Grace, mutta myös Jenny ovat romaanihenkilöinä hyviä. Heistä välittää ja heidän kohtalonsa kiinnostaa.

Vaikka en voi sanoa ihastuneeni kirjaan, sain otteessaan pitävän lukuromaanin, jossa epäuskottavuuden rinnalla kulkee taitavasti kirjoitettu, koskettavakin kertomus erään äidin yrityksestä pelastaa se, mikä pelastettavissa on. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka sallivat pienen astraalimatkailun minua paremmin.

***

Rosamund Lupton: Sisar

Rosamund Lupton: Sisar
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Sister 2010
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen kuva: Jenni Noponen
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia
Sivuja: 404

Rakas Tess!

Tekisin mitä hyvänsä ollakseni sinun kanssasi juuri nyt, juuri tällä hetkellä, jotta voisin pidellä sinua kädestä, nähdä kasvosi, kuulla äänesi. Kuinka kirje voi korvata tuntemisen ja näkemisen ja kuulemisen - kaikki nuo aistireseptorit, optiset hermot ja värähtelevät tärykalvot? Mutta olemmehan me onnistuneet aiemminkin käyttämään sanoja siltana välillämme, muistatko?

Englantilaiset Beatrice, Bee, ja hänen pikkusisarensa Tess ovat läheisiä, vaikka Atlantti on erottanut siskokset. Beatrice luo uraa New Yorkissa, on kihloissa ihanan miehen kanssa ja elämä tuntuu hymyilevän. Kesken iloisen sunnuntailounaan elämä muuttuu äkillisesti, kun tyttöjen äiti soittaa Beatricelle ja kertoo Tessin kadonneen jäljettömiin. Bee lentää oitis kotikaupunkiinsa Lontooseen ja alkaa selvittää, mitä pikkusiskolle on tapahtunut. Miksi nuori, boheemi taideopiskelija on kadonnut? Mitä kaikkea Tessille on tapahtunut? Miksi sisaruuden side ei aina tunnukaan niin vahvalta kuin Beatrice kuvitteli? Hän on valmis tekemään mitä hyvänsä ollakseen siskonsa kanssa, selvittääkseen tämän katoamiseen liittyvän arvoituksen. Kaikkea kokemaansa hän käy koko romaanin mittaisessa Tessille suuntaamassa kirjeessään.

Rosamund Luptonin romaani Sisar (2010/2012) on trilleriksi yltävä jännityskertomus, siskokirja, eräänlainen kirjeromaani sekä Lontoon eri kasvot näyttävä lukuromaani. Kirja on käsitykseni mukaan ollut varsin odotettu kirjablogistien keskuudessa, muutamien kirjan englanniksi lukeneiden arvioiden perusteella odotin itsekin kirjaa ja odotin siltä varsin paljon. Sisaruuden ei-aina-ihan-helpot teemat kiinnostavat minua yleisesti ottaen, lisäksi olin kaivannut hyvää, mahdollisesti fiksulla tavalla viihdyttävää lukuromaania.

Mistä syystä kirjoitan tätä sinulle? Puntaroin sitä viimeksi, puhuin tarpeestani saada tapahtuneesta jotain tolkkua, luonnostellakseni yksityiskohtaisista pisteistä pointillistisen maalauksen. Väistin kysymyksen tärkeintä osaa - miksi sinulle? Onko tämä järkensä miltei menettäneiden uskotteluleikkiä?

Joskus sanotaan, että jokin asia menee toisesta korvasta sisään ja tulee samantien toisesta korvasta ulos. Sisar teki minulle saman kirjallisessa muodossa, tiedän jo nyt unohtavani sen pian. Voin sanoa suoraan, että minulle Sisar oli pienimuotoinen pettymys. Se ei ole huono kirja, vaan omassa helpon lukuromaanin genressään viihdyttävä, ottessaan pitävä, jännittävä ja aidosti koskettavakin. Silti Luptonin kirja jäi ainakin minun mielessäni ontoksi. Kirjan kerrotaan olevan paljon enemmän kuin trilleri, mutta itse luin kirjaa nimenomaan pitkitettynä jännityskirjana. Lukiessani ajattelin useaankin otteeseen, että kirja saisi jo loppua. Vaikka Luptonin kerronta eteni varsin vetävästi, kiersi se usein samaa ympyrää: johtolanka ja päätelmä sinne, toinen tänne, paluu alkupisteeseen, askel eteenpäin, kaksi taaksepäin ja kuitenkin taas uudelleen lähemmäksi Tessin arvoitusta. Minulle Sisar ei tarjonnut edes niin suurta yllätystä sen vuoksi, että olin Tessin tarinaa enemmän kiinnostunut Beatricen hyvinvoinnista. Halusin tietää, kuinka hän selviää siskonsa katoamisen aiheuttamassa mielenmyrskyssä. Jossain vaiheessa kirjaa osasin myös ynnätä asioita yhteen. Tämä johtui ennen kaikkea siitä, että Lupton kertoo kirjassaan hieman liikaa heti alussa. Tessin katoamisesta selviää paljon jo romaanin alkusivuilla, joskin Lupton rakentaa kaikesta varsin koukuttavan mysteerin.

Lupton kirjoittaa vetävästi, minkä vuoksi kirjaa on ilo lukea. Teos kantaa onnistuneesti hyvän lukuromaanin henkeä. Sisaren suomennoksessa on kuitenkin paljon anglismeja, mikä ärsyttää minun lukijamieltäni kirjassa kuin kirjassa. Myös lauseita olisi paikoin voitu pilkkoa, sillä nyt runsaasti (kaksois)pilkutetut ja siten toisilleen alisteiset lauseet tekivät lukemisesta paikoin töksähtelevää.

On Sisaressa paljon hyvääkin. Se on romaani, joka viihdyttää kestonsa ajan. Sen rakenne, ajatuksista koostuva pitkä kirje, on onnistunut, koska nyt läsnä- ja poissaolevien siskosten välille syntyy kiehtova jännite. Sisar on myös moniulotteinen. Lupton tuo kirjaansa niin perhesiteiden, katoamisen, syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten aseman kuin lääketieteenkin teemoja ja yhdistelee ne varsin onnistuneesti yleisiä eettisiä kysymyksiä käsitteleviin pohdintoihin. Teemoja on toki liikaa yhteen romaaniin, minkä vuoksi kirjan jäntevyys kärsii hieman, mutta tämän puutteen Lupton korjaa kerrontansa intensiivisyydellä. Myös Beatricen mielenmaisemien kuvaus on varsin onnistunutta.

Vaikka itse petyin ja kaikesta viihdyttävyydestään huolimatta myös paikoin pitkästyin Sisareen, uskallan suositella sitä kaikille, jotka haluavat lukea helppolukuisen ja arvoituksellisen lukuromaanin. Ärsyyntymisen ja viihtymisen rajamailla osasin myös nauttia Luptonin romaanista. Siihen on yksinkertainen syy: Lontoo. Rakastan Lontoota. Täten haluankin itselleni melko yhdentekevän romaanin sijaan vaalia Sisarta nimenomaan Lontoo-kirjana. Tarinasta viis, sillä mikäpä voisikaan olla kaltaiselleni Lontoon ystävälle ihanampaa kuin London Eyesta nähdyt Big Ben, Westminsterin silta sekä Battersean voimala tai kaikkialla kukoistava keväinen St Jamesin puisto, joka pulleiden pilvenhattaroiden täplittämän taivaan alla on kuin suoraan Maija Poppasesta. Minullehan tuli suorastaan matkakuume. Vain Tessin katoamisen ajan räntäisen kostea Lontoo tuntuu kalsealta, luihin ja ytimiin iskostuvalta. Keskinkertainenkin kirja voi lopulta täyttää tehtävänsä.

***

Minua enemmän Sisaresta ovat pitäneet ainakin anni. M. Minna, Laura, Leena Lumi, Sonja, Maija, Norkku ja Jenni.