Kustantaja: Teos 2011
Kansi: Nina Leino
Kotimainen romaani
Sivuja: 233
Hän ei pohtinut teon oikeutusta. Hän ei kirjoittanut sodasta ja rajoista, joita ei ollut ja jotka kuitenkin olivat. Hän ei ihmetellyt sitä, että moraali sijaitsi sanoissa, eikä sydämessä kuten hän oli poikasena ajatellut. Hän ei tehnyt sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että kertominen, niin kuin sanat ylipäätään, tuntui menettäneen merkityksensä.
Nuoren Antti Vallaksen mieltä polttelee ja sielua soittelee mukavasti. Hän on isänmaan asialla pyrkiessään ja päästessään Waffen-SS-joukkoihin. Arvo kasvaa arvokkaassa seurassa, oli Antin isäkin pojalleen sanonut. 79-vuotiaana dementoinut Antti putoaa katolta. Hänen mielessään oma tytär, vaimo, parhaat ystävät, koko elämä menevät sekaisin. Vaikka mieli on kaikkea muuta kuin kirkas, ei menneisyyden hirvittävä taakka ei koskaan katoa Antin mielestä.
Jenni Linturin Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyt esikoisromaani Isänmaan tähden (2011) pohtii moraalin, syyllisyyden, häpeän ja selviytymisen kysymyksiä. Kirja liikkuu kahdessa ajassa, harhailevassa nykyisyydessä sekä toisen maailmansodan vuosissa.
Linturi johdattaa henkilönsä kotiseudulta Mullojoelta Helsinkiin ja edelleen Saksan kautta Ukrainaan saakka. Romaanin keskeishenkilöt Antti, hänen serkkunsa Kaarlo sekä kolme Erkkiä (joista läheisintä Laitista kutsutaan etunimellä, muut ovat Luttinen ja Rajaperä) kohtaavat osallisuutensa SS-joukkoihin kukin eri tavoin ja eri aikakausina. Sodan hävitys näkyy ja se murentaa nuorten miesten ajatusmaailmaa. Rakkauttakin kirjassa on, muttei imelällä romanssimaisella tavalla, vaan osana arkea, osana ihmisen elämänhistoriaa.
Hitaasti tankit lähtivät liikkeelle. Massat seurasivat perässä. Yhtenä tuttuna hajuna, vatsavaivana, yöllisenä painajaisena, aamuisena ikävänä suomalaiset, norjalaiset, ruotsalaiset ja balttilaiset vapaaehtoiset marssivat halki rikkonaisen Euroopan. Ne jotka jäivät, jätettiin. Kylät poltettiin. Aroa, maissintähkiä, savikattoisia kyliä, häveliäitä naisia hunnuissa, pieniä puisia ristejä tien kummallakin puolella. Kymmeniä, satoja kilometrejä, tunteja, taisteluita, historian arpia. Oli vihdoin koittanut se hetki, jolloin isänmaa ei enää laskenut uhrien lukua, eivätkä uhrit laskeneet isänmaalle arvoa.
Isänmaan tähden on kirja muistamisesta ja unohtamisesta sekä siitä, kuinka liian nuorena koetut sodan kauhut kulkevat mukana ihmisiän. Se on myös romaani häpeästä, sillä SS-joukkoihin päässeet saksalaisten ystävä- ja jopa sukukansalaisiksi katsonut suomalaiset eivät sota-ajan päätyttyä rinnastuneet muihin veteraaneihin, vaan isänmaan asialle mielestään lähteneiden miesten sodassa olo joutuu kyseenalaistetuksi. Itse kukin selviää - tai ei selviä - omalla tavallaan. Kirjassa on sotaan kuuluvaa rumuutta ja paljautta, suoranaista julmuutta ja lohduttomuutta. Toisaalta siinä on myös melankolista kauneutta, kun tuuli kutoo koivuista pitsiä tai kun kevään valo liukuu haikeana nurkissa.
Linturi kirjoittaa taitavasti. Hänen onnistuu sitoa yhteen muistot ja unohdus. Hänen romaaninsa aihe on kunnianhimoinen, vaikeakin. Linturi osaa mielestäni kuvata myös erinomaisesti miehiä, niin nuoria ja väärällä tavalla idealistisia kuin elämänsä ehtoopuolella olevia, yksinäisiä vanhuksiakin. Vaikka Linturi on selvästi lahjakas kirjoittaja, on hänen kerrontansa hivenen liiankin hiottua, jollain tapaa persoonatonta. Hänen oma kirjailijanäänensä ei nouse esiin kovin vahvana, vaikka Linturi toki puhuttelee, jopa ravistelee lukijaansa ja tämän panee pohtimaan. Teksti ei kuitenkaan tule lähelle lukijaan, ei ainakaan minua. Antin, Erkkien ja muiden nuorten miesten kokemukset eivät kaikessa realismissaankaan ahdista, vaikka sotilaat polttavat kyliä, ampuvat toisiaan, raiskaavat ja kusevat housuunsa. Sen sijaan iäkkäiden Antin ja Kaarlon sekavat tai terävät ajatukset koskettavat, jäävät mieleen pyörimään.
Pienistä puutteistaan huolimatta Isänmaan tähden on vaikuttava romaani, joka puoltaa paikkaansa Finlandia-ehdokkaiden(kin) joukossa. Linturi ei moralisoi, mutta osoittaa sen, ettei sodassa ole mitään ylevää tai arvokasta. Myyttistä sankaria tai petturia ei ole, ideologiat kaatuvat, kukaan ei ole syytön, mutta ihminen ei unohda: menneisyys ei jätä rauhaan edes elämän loppumetreillä.
****-
Linturin romaanin ovat kirjabloggaajista lukeneet ainakin myös Morre, Jum-Jum ja Nora Exlibris.
