Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2001 (pokkaripainos 2010)
Alkuteos: Interpreter of Maladies 1999
Suomennos: Kersti Juva
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 221

"Me ei olla kristittyjä." Sanjeev sanoi. Hän oli viime aikoina ruvennut panemaan merkille että Twinklelle sai toistaa itsestäänselvyyksiä. Edellisenä päivänä hän oli joutunut sanomaan vaimolle että jos tämä laahasi siirrettävää lipastoa eikä nostanut sitä, se raapi jäljet parkettiin.
Twinkle kohautti harteitaan. "Ei, me ei olla kristittyjä. Me ollaan kilttejä pikku hinduja." Hän painoi suukon Kristuksen päähän ja asetti patsaan takan reunukselle, ja Sanjeev pani merkille että sieltä pitäisi pyyhkiä pölyt.

Amerikkalaistunut perhe vierailee Intiassa. Järjestetyn avioliiton solminut nuorukainen muuttaa Yhdysvaltoihin ennen vaimoaan, keksii aamiaismurot ja tutustuu iäkkääseen vuokraemäntäänsä. Niminovellissa esikaupungissa oleva pariskunta löytää talostaan ja tontiltaan runsaasti kristillistä kitschiä, johon vaimo kiintyy tavattomasti. Muslimimies syö illallista hinduperheen luona, vaikka entisessä kotimaassa eri uskontoa harjoittavat käyvät sotaa. Sähkökatkos toimii vauvansa menettäneen pariskunnan suhteen hetkellisenä pelastajana. Senin täti ei koskaan täysin sopeudu Yhdysvaltoihin.

Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti (1999) sisältää yhdeksän novellia, jotka kaikki liittyvät Intiaan, vaikka suurinta osaa katsotaan amerikkalaistunein silmin. Kokoelman keskeisaihioita ovat vanhan ja uuden kotimaan väliset erot, rakastuminen, muukalaisuus sekä niin lasten kuin aikuistenkin kasvaminen. Maailma on tavallinen ja arkinen, mutta silti ihmeellinen:

Niin tavalliselta kuin se kaikki vaikuttaakin, on aikoja jolloin mielikuvitukseni ei riitä sitä kuvittelemaan.

Tavallista, arkista ja silti ihmeellistä on myös Lahirin kerronta. Tämä siunattu koti keskittyy intialaisiin ja intialaissukujuurisiin ihmisiin, se vie lukijansa niin vanhan kotimaan maisemiin kuin Lontooseen ja Bostoniinkin. Vaikka Lahirin novelleissa teemat ovat valtavia, tarkastellaan kaikissa ihmisiä heidän omista, usein melko pienistäkin lähtökohdistaan käsin. Kurpitsan kovertaminen tuntuu merkityksellisemmältä kuin poliittiset ristiriidat, ja romanttisissa haaveissa tiristettyjen sipulipalleroiden syöminen voi olla todellinen unelmien kulminaatio. Tässä suhteessa Lahirin kerrontatapa muistutti minua yhdestä ikisuosikistani, Carol Shieldistä. Ja en välttämättä joudu hakemaan tuota vertailukohtaani kovinkaan kaukaa; Lahiri ja Shields molemmat saavuttavat arkisen tarkastelullaan paljon, ja he kumpikin sisällyttävät kerrontaansa samanlaista lempeää ironiaa.

Koska Tämä siunattu koti on novellikokoelma, ovat sen kertomukset väistämättä hieman eri tavoin aukeavia - ainakin minä kiinnyin novelleihin eri tavoin. Siinä missä Oikea durwan ja Seksikäs jäivät itselleni etäiseksi, viehättivät amerikkalais(intialais)en Twinklen ja Sanjeevin jeesuskrääsälöydöt Tässä siunatussa kodissa sekä tuoreen maahanmuuttajan ensihapuilut - kuin ensiaskeleet! - Kolmannessa ja viimeisessä maanosassa. Vaikka novellit ovatkin epätasaisia, on jokainen kirjan kertomus erittäin hyvä ja nautin koko kirjan lukemisesta. Itse asiassa ahmin teoksen niin nopeasti, että lukeminen loppui kesken palatessani töistä kotiin.

Minulle Lahirin novellikokoelma saattaa ajan kanssa muodustua hyvin yhdeksi elämäni voimakirjaksi, sillä kertomuksissa on surullisimmillaankin valoa ja voimaannuttavaa arkisuutta. Maailma avautuu eri tavoin jokaiselle, ja jokainen näkemys on ainutlaatuinen ja oma. Ei ole väliä, onko nainen vai mies, ensimmäisen vai toisen polven maahanmuuttaja, isoäiti, tytär, poika vai kaikkea sivusta tarkkaileva: aina voi ostaa kupillisen kahvia ja istahtaa katsomaan kaupungin yllä levittäytyvää kirkkaansinistä taivasta.

Tämä siunattu koti kuuluu ehdottomasti sinne ihanien kirjojen genreen.

****

Tämä siunattu koti on ihastuttanut suuresti Mari A:ta ja Valkoista kirahvia. Suketus löysi novellikokoelmasta oman kirjailijansa, Laura kauneutta ja lämpöä. Katri sen sijaan olisi halunnut jotain enemmän.

~Jhumpa Lahiri: Tuore maa~

Sudha oli toivonut siskoa, mutta oli silti iloinen ettei ollut enää ainoa lapsi, että joku auttoi hänet täyttämään tyhjyyden joka häntä vaivasi vanhempiensa kodissa. Ne harvat tavarat, joita he omistivat, olivat aina paikoillaan, Timen kaksi viimeistä numeroa aina samalla paikalla sohvapöydällä. Sudha piti enemmän amerikkalaisten ystävien kodeista, jotka olivat täpötäynnä tavaraa, lavuaarissa kuivunutta hammastahnaa, pehmeät sängyt sijaamatta.

Intialaisjuurisen, mutta Englannissa syntyneen ja Yhdysvalloissa varttuneen Jhumpa Lahirin novellikokoelma Tuore maa (Tammi 2008, engl. Unaccustomed Earth 2008) liikkuu ylemmän keskiluokan intialaissiirtolaisten arjessa Atlantin molemmin puolin. Pääosassa ovat nuoret ja vanhat ihmiset, jotka kaipaavat Intiaan, mutta juurtuvat paremmin elämään muualla. Lahirin henkilöt ovat korkeakoulutettuja ja tottuneita lomailemaan Roomassa tai Lontoossa. He hoitavat puutarhaa ja ajavat Audia, mutta syövät intialaista ruokaa ja pitävät kiinni sukuperinteistä. Vanhemman polven avioliitot ovat järjestettyjä, joskin rakkaudentäyteisiä, nuoremman alkujaankin rakkausliittoja.

Tuore maa jakautuu kahtia. Sen ensimmäisen osan viisi novellia ovat kaikki itsenäisiä, miltei pienoisromaanin tavoin täyteläisiä tarinoita. Toisen osan kolme novellia ovat saaneet yhteisen otsikon Hema ja Kausik. Sen kaikki kolme kertomusta nivoutuvat yhteen kertoen tytön ja pojan, myöhemmin naisen ja miehen, tarinan lapsuuden viattomuudesta kohti aikuisuutta ja kohtalon oikkuja. Tarinoiden kertojanäänet vaihtelevat kaikkitietävästä kertojasta omiin muistoihinsa uppoavaan minä-kertojaan. Kokoelman niminovellissa nuori äiti Ruma ja hänen leskeksi jäänyt isänsä saavat omat äänensä kappalekohtaisesti ja lopun novellitrilogiassa Hema ja Kausik kumpikin toimivat kertojina.

Arki on keskeisellä sijalla hieman samaan tapaan kuin muiden arjen mestarien Carol Shieldsin tai Anne Tylerin tuotannossa. Esimerkiksi novellissa Vaihtoehtoinen majoitus henkisesti erilleen ajatunut lääkäriaviopari Megan ja Amit viettävät hotelliviikonloppua Amitin vanhan ystävän häiden aikaan. Meganin hameessa oleva silitysraudan aikaansaama reikä kuvastaa pariskunnan avioliittoa ja juhlien päätös määrää heidän tulevaisuutensa suunnan. Kaikkea kuitenkin säätelee Lahirin novelleille ominainen kuulumisen ja ulkopuolisuuden jatkuva neuvottelu. Ihminen tarvitsee juuret, vaikka ne pitäisi luoda puoliksi väkisin.

Pienen arkisen ja suuren, miltei yleismaailmallisen vuorottelu tekee Lahirin tekstistä omintakeista, rikasta ja vetovoimaista. Lahirin tekstiin on helppo upota, hänen novellinsa viihdyttävät fiksusti pannen samalla ajattelemaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka expatteina ajelehtivat kahden tai kolmenkin eri kulttuurin välimaastossa. Parhaiten tämä ajelehtiminen, joka ei suinkaan ole päämäärätöntä, näkyy sukupolvien välisessä kuilussa. Intialaisperäisten ihmisten kohdalla kuilusta voi puhua, sillä Intiassa syntyneiden vanhempien odotukset lasten uran ja avioliiton suhteen ovat jotain muuta kuin mitä länsimaiseen kulttuuriin kasvaneet lapset toivovat. Vanhempien toiveet eivät ulotu vain lapsiin, vaan myös lapsenlapsiin. Silti iäkkäimmilläkin polvilla on oma, salattu elämänsä.

Isä näkyi perustaneen Akashille pienen, tuskin levitettyä sanomalehteä isomman palstan, johon oli kaivettu matalia kuoppia tasaisin välimatkoin. Hän katseli miten Akash hautasi esineitä maahan hullaantuneena mullan tuoksusta ihan kuin isä. Poika pani maahan pinkin kumipallon, pari yhdessä olevaa legopalaa ja puupalikan, johon oli kaiverrettu tähti.
"Ei liian syvään", huomautti isä. "Vain sormenmitta. Vieläkö sormi yltää siihen?"
Akash nyökkäsi. Hän otti pienen muovidinosauruksen ja tunki sen maahan.
"Minä värinen se on?" isä kysyi.
"Punainen"
"Ja bengaliksi?"
"Lal."
"Hyvä".

Lahirin novellit ovat sekä kieleltään että rakenteeltaan sujuvia. Hän ei kikkaile kielellä, mutta onnistuu silti tai juuri siksi välittää paljon jo muutamalla lauseella. Rakenteensa puolesta kertomukset noudattavat haukka-novellin periaatetta miltei tunnontarkasti. Jokaisessa novellissa on oma huippukohtansa, yleensä loppupuolella oleva keskeiskäänne, joka saa aikaan ratkaisun joko tekoina tai tunnetasolla. Ihmisten ongelmat ovat hyvin yleismaailmallisia, kuten isovanhempien ja lastenlasten suhteet, alkoholismi, matkustelu, keskiluokan ja ylemmän keskiluokan erot sekä lasten maailmassa vaikkapa oikeanlaiset, tarpeeksi muodikkaat vaatteet. Kaikkia ratkaisuja ja suhtautumista niin vaikeisiin kuin valoisiin hetkiin määrää lopulta oma syntyperä.

Monesti hyvän romaanin luettuani ajattelen, millainen onni on, ettei kyseisessä kirjassa ole mitään liikaa. Novelli puolestaan on genrenä usein niukkuuden juhlaa. Jhumpa Lahirin kohdalla voisin kiteyttää, että hänen hienoissa novelleissaan ei ole mitään liikaa. Mikä parasta, niissä ei myöskään ole mitään liian vähän.

****

P.S. Tuoreella maalla vastaan Satun minihaasteeseen. Kiitos hyvästä ideasta, Satu, tämä oli ilo! Lukekaa myös anni.m:n mainio arvostelu kirjasta.

Olen lukenut eilen päättyneen tammikuun aikana niin hyviä kirjoja, että seuraavaan kirjaan tarttuminen alkaa jo pelottaa. Hyllyssäni on nytkin pino kirjoja, joita kohtaan omaan suuria odotuksia. Vai miltä kuulostavat Atwood, Nemirovsky, Fletcher ja Pulkkinen? Väliin voisin lukea jotain muuta, vaikka hömppääkin. Otan mielelläni vastaan suosituksia. :)