Bo Carpelan: Kesän varjot

Bo Carpelan: Kesän varjot 2005
Kustantaja: Otava
Alkuteos: Berg
Suomennos: Oili Suominen
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 201
Kotimainen romaani


Alkaa olla aika, isä sanoo. Soudamme kotiinpäin. Isä perkaa ahvenia, Arvi soutaa. Tiirat syöksyvät kirkuen kohti vedenpintaa. Ulappa on täynnä valkoisia pilviä. Kuuluu etäistä jyrinää. Kaikki mitä näen kulkee lävitseni. Vain minä, minä yksin, näen kaiken, tunnen kaiken. Tuntuu melkein surulliselta että päivä on jo näin pitkällä. Berg pilkottaa puiden lomasta. Jos kaikki mitä näen katoaisi, olisiko minua enää olemassa? Entä jos kuljenkin silmät kiinni? Entä jos kuolen?

Ikääntyvä Mattias Bergmark palaa sukunsa kartanoon Bergiin 1990-luvun lopussa. Paluu vie hänet muistojensa valtaan ja sotakesään 1944, jolloin kahdeksanvuotias helsinkiläispoika Mattias viettää kesää Bergissä. Monien kaupunkilaislasten tavoin hän on paossa pommituksia. Nyt, yli viisikymmentä vuotta myöhemmin Mattias tapaa lapsuudenystävänsä ja rakkautensa kohteen Sonjan, joka oli monen muunkin ihastuksen kohde. Kesällä tapahtunut välikohtaus on kummitellut Mattiaksen mielessä jo kauan ja nyt Bergissä aikoinaan tapahtunut sekä siellä olleet ihmiset - elävät ja kuolleet - saavat uusia merkityksiä.

Kesän varjot toi Bo Carpelanille hänen toisen Finlandia-palkintonsa. Huomasin, että minulle se on melkein samanlainen koirankorvakirja kuin syksyllä 2011 lukemani ja suuresti rakastamani Lehtiä syksyn arkistosta.

Carpelanin teksti on nimittäin ihmeellistä luettavaa. Teksti on niukkaa, mutta paljon puhuvaa. Se on enemmänkin sana- kuin juonivetoista ja hyvä niin. Luin Kesän varjot itselleni raskaan ja puuduttavan Valontuojien lomassa ja nautin Carpelanin lauseista, romaanin hitaasta tunnelmasta ja Mattiaksen menneen kesän paikoin raskaastakin tunnelmasta. Moni kirjailija osaa tietenkin sanoa paljon rivien välissä, mutta Carpelan osaa maalata sinne myös miljöön ja tunteet. Pieneen mahtuu paljon: teksti soljuu, muttei rönsyile. Ilmaisu on tuttua Carpelanin muista romaaneista ja Kesän varjoja verrattiin aikalaiskritiikeissä syystäkin Ingmar Bergmanin elokuviin niin lasten ja aikuisten maailman kuin porvarismiljöön kuvauksenkin osalta. Nykytilassaan ränsistynyt Berg esimerkiksi herää komeasti eloon, kun Mattias saapuu perille. Hän kuulee ovea rynkyttävät lapset ja evakoiden hiljaisuuden, näkee arpiset polvet. Hän kuulee kiljunnan ja näkee ruukkupalmut ja salin hämäryyden. Elämä ja kuolema ovat tasaveroisina läsnä, ne tuntuvat paitsi sodassa ja vanhenemisessa, myös siinä, miten tuomen tuoksu on merkkinä siitä että maailma on, että me elämme.

Jos poimisin lukemastani hienoja lauseita johonkin kirjaan tai vihkoon, saisin paljon täytettä Kesän varjoista. En kirjoita, vaan omiin kirjoihini taittelin tälläkin koirankorvia. Kesän varjoissa koirankorvia on niin, että sivuparat ovat kovilla. Carpelan kirjoittaa hallitusti, mutta sydämellä, ihmisiään ja näiden (mielen)maisemia ymmärtäen. Carpelanin kerronta - ja Oili Suomisen onnistunut suomennos - on tajunnanvirtaista: menneessä lapset näkevät ja kokevat, nykyisyydessä vanhukset muistavat tai sitten eivät. Mennyt ja nykyisyys sekoittuvat, ajatukset ja tunnetilat lomittuvat. Tunnelma on tiivis, mutta lukijalla on silti tilaa. Romaanin kaari on silti ehjä, muistot ja nykyisyys kumpikin kannattelevat Mattiasta.

Vaikka Carpelan kirjoittaa kauniisti, ei Kesän varjot ole vain kaunis kirja. Mattiaksen, yhtä lailla nuoren kuin vanhan, mielessä väreilevät sota, pelot ja menetys. Tunnelma on haikeudessaankin lohdullinen. Mattiaksen kesässä on varjonsa, jotka valtaavat myös lukijan mielen. Varjojen kanssa vuorottelevat kuitenkin menetys ja pelko sekä ennen kaikkea ilmavuus ja häikäisevä valo.

-
Kesän varjoista ovat kirjoittaneet myös muun muassa Joana ja Kaisa.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Kotimainen keskiviikkoBo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
Kustantaja: Otava 2011
Alkuteos: Blad ur höstens arkiv
Käsikirjoituksesta suomentanut Caj Westerberg
Kansi: Timo Numminen, kuva: Lorenzo Puricelli
Kotimainen romaani
Sivuja: 206

Tulkaa sanat, kokoontukaa ikuiseen elämäänne, tähän, paperille! Älkää harhautuko tuuliin, jotka ulkona vaanivat epävakaina ja rutistavat salmen veden kuin tinapaperin. Joutsenten muhkuraiset siiveniskut ahtautuvat ikkunanraosta kuuluviin, kuin linnut ponnistelevat noustakseen taivaalle kuin pakenisivat henkensä hädässä. Onko se, mitä näen ja kuulen, yhteydessä vanhuuteeni?

Eläkkelle jäänyt tilastotieteilijä Tomas Skarfelt matkustaa syksyksi maaseudulle kirjoittamaan Elämänkirjaansa. Hän kirjoittaa eräänlaista päiväkirjaa, merkitsee itsensä muistiin. Muistiinpanoja kirjoittaessaan hän pohtii omaa vanhemistaan, käy katsomassa yhdeksänkymmentäneljävuotiasta äitiään, keskustelee naapurissa asuvan viisivuotiaan Slante-pojan kanssa ja tarkkailee luonnon valmistautumista talveen. Tiirat ja lokit kirkuvat, vilja kypsyy, ensilumi sataa samalla, kun Tomaksen ajatukset kulkevat kehää menneestä tulevaan.

Bo Carpelanin viimeinen romaani Lehtiä syksyn arkistosta (2011) kuljettaa lukijansa Tomaksen irrallisin päiviin, syksyn syliin sekä niiden asioiden äärelle, joita koetamme vaalia mielessämme. Kunnianhimo kohtaa tasapainon ja Tomaksen pohdintojen myötä syksy muuttuu alkutalveksi, kun eräs ajallinen kaari syyskuusta marraskuuhun päättyy.

Romaanin teemat ovat suuria: elämä ja kuolema, lapsuus ja vanheminen, pelkojen kohtaaminen ja ihmiselämän arkiston rakentuminen saavat Tomaksen pohdinnoissa syyslintujen siivet alleen. Carpelan kunnioittaa sivulauseita sekä elämän pikkuseikkoja, sillä juuri satunnaisuus rikastuttaa elämäämme silloin, kun suunniteltu menee vikaan. Lapsuus on koko ajan läsnä, vanhenemisessa ja luopumisessakin. Aina jossain on se huoleton pieni poika, joka heiluttelee iloisesti lyhtyään ja haalii aarteita ullakolta. Vanhalla miehellä on lapsenniska, syyslapsi tietää, että valo pimeässä on voimakkaampi mitään muuta valoa. Ikääntyminen tuntuu jopa lisäävän elämän ihmettelyä.

Syksy tuo tullessaan vivahteet, muodonmuutokset, tuo lämpöön kylmyyden. Korkeina päivinä auringonpaiste on edelleen hunajainen, aamulla herään siunattuun pilviharmaaseen, pehmeyteen, katolla hiljainen sade, etäinen mumina. Alkusyksy on rajamaa, jonka pääskyset ovat jo jättäneet. Koskaan arki ei ole niin arkinen kuin nyt. Olen sekä lonely että alone.

Lehtiä syksyn arkistosta on kanttaa myöten niin kaunis kirja, että miltei kipeää tekee. Se ei ole juonivetoinen kirja, vaan paino on kielessä ja tunnelmissa. Juonen sijaan Carpelan luo huikeita ajatuskaaria kuljettaen lukijaansa tunnelmasta toiseen. Täytyy olla melkoinen mestari, että voi yhdistää Kierkegaardin, Mozartin, tomaattien pilkkomisen, vanhenemuuteen liittyvän kutistuvan ruumiillisuuden sekä ihmeellisen, miltei taianomaisen, luontokuvauksen. Puut näyttävät siltä, kuin ne tietäisivät täysikuun  olemassaolon, tyhjästä putoavat lumihiutaleet antavat syyspimeälle keveän huimaavan valon. Lumoavaa!

Carpelan on selvästi mestari ja taituri. Hän pyörittää lukijaansa Tomaksen ajatusten fragmentaarisuudessa, upottaa lempeään lohtuvilttiin, ja kuin vastaparina heittää ilmaan haasteita, niin olemisen filosofiaa, ympäristökysymyksiä kuin suoraa olemassaolon rajallisuuteen liittyvää pelkoakin. Luonto ja ihminen rinnastuvat toisiinsa läpi koko kirjan. Carpelan tuo lukijansa eteen lempeän elämän syyskuisen sunnuntain ja tyynestä vedestä heijastuvan moninaisuuden. Lempeyden rikkoo vulgäärius, urheilumiljonäärin seurue, joka edustaa uutta saaristolaiskulttuuria ja saa Tomaksen raivoihinsa. Tomasta itseään kiusaa pilkallinen kafkamainen Odranek, joka alati muistuttaa läsnäolostaan. Paikoin Carpelan suorastaan leikittelee tai iloittelee: kun liftarityttö Saara ihmettelee Tomaksen ikää ja pohtii, että tämän ikäinen mies pitää Beatlesista tai Miles Daviesista, vastaa Tomas olevansa vanha kuin taivas ja pitävänsä myös Bachista. Hänen vastauksensa sai minut naurahtamaan kuivan sydämellisesti.

Lehtiä syksyn arkistosta on surumielisellä tavalla lohduttava. Muutama bloggaajaystäväni on liimannut kirjan sivuille post it-lappuja tai kokenut, että koko kirjan voisi alleviivata, jos kehtaisi. Niin täynnä hienoja lauseita se on. Minä taittelen omistamieni kirjojen sivuja koirankorville niistä kohdista, jotka tuntuvat erityisen merkityksellisiltä. Kun lopetin Carpelanin teoksen lukemisen, huomasin korvamerkinneeni miltei jokaisen aukeaman.

Kirjan luettuani olen ollut mietteliäs; Haluan kävelylle, olen rauhallinen ja levoton samalla kertaa, rakastan syksyä entistäkin enemmän. Ennen kaikkea toivon ja uskonkin, että tämän kirjan kaikki lauseet, tunnelma ja viisaus pysyvät mielessäni aina.

Seisot kaikkien tuulten ristivedossa, alas laskettuna, valaistuna, poissa maailmoista lähimmässä: oman kokemuksesi maailmassa.

*****

Lehtiä syksyn arkistosta ovat lukeneet myös Joana, Ilse ja Maria.