Amor Towles: Seuraelämän säännöt
Kustantaja: WSOY 2012, Aikamme kertojia -sarja
Alkuteos: Rules of Civility 2011
Suomennos: Hanna Tarkka
Kannen kuva: Daniel Weisser/Westend61/Fennopress
Sivuja: 445
Romaani, Yhdysvallat
Nyt ei ollut kyse siitä, kuka oli apustanut kenet tai kuka istui elokuvissa kenenkin vieressä. Leikin luonne oli muuttunut, tai ei se oikeastaan edes enää ollut mitään leikkiä. Kysymys oli siitä, kuinka yhdestä yöstä selvittiin seuraavaan, mikä on usein vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa ja aina erittäin yksilöllistä.
New York 1930-luvun lopussa. Toiveiden, jazzin, yökerhojen, nokkelien tyttöjen, rikkaiden poikien, toimistotalojen, kylmien vuokra-asuntojen ja samppanjan kaupunki. Toimistotytöt, venäläisimmigranttien tytär Katey ja Indianasta kotoisin oleva Eve ovat kämppäkaverukset ja parhaat ystävykset, jotka osaavat pitää hauskaa, mutta etsivät koko ajan sitä oikeaa. Vuoden 1938 aattona he tapaavat komean (totta kai!) pankkiirin Tinker Greyn, joka etsii rappiolle joutunutta veljeään. Katey, Eve ja Tinker löytävät nopeasti yhteisen sävelen, mutta ilonpito jää lyhyeksi, kun onnettomuus osuu tielle ja kolmikon niin välitön ystävyys muuttuu. Sota uhkaa Eurooppaa, Yhdysvallat räpiköi suuren laman jälkitunnelmissa, mutta New York elää omaa elämäänsä.
Seuraelämän säännöt (2011) on manhattanilaisen sijoitusalan ammattilaisen Amor Towlesin esikoisromaani.
Romaanin vastaanotto blogimaailmassa on ollut ristiriitainen: Kirjavan kammarin Karoliina löysi kirjasta menneen maailmaan taikaa, mutta koki koko kirjan hieman laskemoidusti kirjoitetuksi, Ilselän Minnan mukaan kirjan jälkimaku oli kuin olisi lukenut liian monta Gantin kuvastoa peräjälkeen, kun taas (niin ikään) kanssani melko samanlaisen lukumaun omaava Sinisen linnan kirjaston Maria sai haikeankauniin, runollisen ja silti säröisän lukukokemuksen. Luin kirjan joulun jälkeisten välipäivien aikaan ja, kuinka ollakaan, oma lukukokemukseni sijoittuu jonnekin blogiystävieni mielipiteiden väliseen maastoon.
Siinä voileipää haukatessani saatoin katsella, kuinka New York -uskovaiset suorittivat pyhiinvaellustaan. Nuo ihmiset, jotka olivat alkujaann Euroopan eri kolkista ja käyttivät vaatetuksessaan kaikkian mahdollisia harmaan sävyjä, käänsivät Vapaudenpatsaalle selkänsä ja marssivat vaistomaisesti kohti Broadwayta puskien sisukkaasti päin uhkaavaa tuulta, pidellen kiinni täsmälleen samanlaisista hatuista, jotka peittivät samalla tavalla leikattuja hiuksia, ja tyytyväisinä siitä, että saattoivat laskea itsensä noiden toisistaan erottumattomien joukkoon. Vaikka heillä oli takanaan tuhatvuotisen kulttuurin perintö, kullakin oma pilkahduksenomainen näkemyksensä imperiumista ja inhimillisen taiteen huipuista (Sikstuksen kappelista tai Götterdämmerburgista), he tyytyivät nyt ilmaisemaan yksilöllisyyttään valitsemalla lauantai-illan matineoista oman suosikkinsa: Gingerin, Royn tai Buckin.
Seuraelämän säännöt sekoittaa sujuvasti ihmissuhdedraamaa, luokkayhteiskuntaa sekä Eurooppalaisen perinnön vaikutusta Yhdysvalloissa. Towles kirjoittaa pääosin sujuvasti, viljelee koko romaaniaan kannattelevaa surun soittoa ja huumoria sopivassa suhteessa. Traagisten sattumusten, kehystarinan onnettomuuden ja Eurooppaa uhkaavan sodan vastapainoksi napakan Kateyn kertojanääni palauttaa aina romaanihenkilön itsensäkin maanpinnalle: Kun lasku tuli, samppanja alkoi tuntua päässä. Towles kuvailee - ja nimenomaan kuvailee - kaikkea miltei valokuvamaisesti ja hieman asetelmallisesti: on yhden karaatin timanttikoruja, Bentley-autoja, älykkötytölle sopivia kirjoja ja nopeita käänteitä kustannusalalla; on jazz-musiikkia, vauraan luokan retkiä ja venäläisten, juutalaisten ja kiinalaisten asuttama etninen New York. Aikakauden metropolia kirjailija kuvailee kauniisti ja kiehtovasti, rakkaudella ja samaan aikaan niin varmalla tyylillä, että kirja jää vaille yllätyksellisyyttä. Mitään uutta Towles ei näin ollen kotikaupunkinsa romanttisväritteiseen kuvaukseen tuo, mutta yllätyksettömyydessäänkin korostaa kaupungin arvoituksellisuutta: Kateylle kaupunki muuttaa suuntaansa kuin kobran pää, ja aika näyttää suunnan. Newyorkilaisille kaupunki ei ole aina helppo paikka, sillä kun on syntynyt New Yorkissa, ei ole New Yorkia minne paeta.
Romaanin suurin ongelma on se, ettei Towles tunnu tietävän, milloin on hyvä lopettaa. Kiehtovan tarinan ja miellyttävän ajankuvan vuoksi Seuraelämän sääntöjä lukee mielellään, mutta romaanin loppu olisi voinut tulla aikaisemminkin. Onneksi romaanin viihdyttävyys korvaa sen pitkittyneisyyttä. Olen usein kirjoittanut jossain määrin kielteisesti kirjojen viihteellisyydestä, mutta nyt viihdyttävyys ja viihteellisyys kumpikin tulivat minulle kuin tilauksesta. Seuraelämän sääntöjen tunnelma toi minulle muistumia Kalotayn Bolsoin perhosesta ja Tóibínin Brooklynista, jotka molemmat ovat maahanmuuttajien historiaa peilaavia kirjoja, joiden lukemisesta nautin, mutta jotka eivät tarjonneet viehätystään enempää. Ei niiden tarvinnutkaan, sillä hyvälle välipalakirjalle on aina paikkansa. Kuten Liisa, sain mainion, joskin tiivistämistä kaipaavan lukukokemuksen; viehättävän ja kepeän suklaalevyn - tai omassa tapauksessani joulun kolmannen suklaakonvehtirasian - seuralaisen. En kokenut mitään elämää suurempaa, vaan nautin lukemastani ja niin oli hyvä. Pidin Seuraelämän säännöistä enemmän kuin ennakkoon odotin.
Vaikkei Towles osaa tiivistää, niin minä (joskus, uskokaa tai älkää) osaan ja summaan kirjasta seuraavaa: Seuraelämän säännöt on tyylikäällä tavalla viihdyttävä romaani, josta on helppo saada ote. Towlesin romaanin parissa aika vierähtää mukavasti, mikä varmasti on eräs lukuromaanin tarkoituskin.
Kaikki, mikä tehdään seurassa, pitäisi tehdä muita läsnäolijoita kunnioittaen.
- Romaanin liite: Nuoren George Washingtonin Seuraelämän säännöt -
***½
