Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wynne-Jones Ros. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wynne-Jones Ros. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

~Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa~

Afrikasta palattuani minulla ei ole enää ollut lämmin. Kylmyys on pesiytynyt luihini. -- Seison katolla eikä minulla ole edes rohkeutta hypätä.

Maailman vesipäivän 2009 teemana oli ihmisten oikeus puhtaaseen veteen. Jokainen vähänkin asioista perillä oleva ihminen tietää, ettei tuo oikeus toteudu tasapuolisesti. Elämä ilman vettä on mahdotonta. Elämä säännöstellyn vedensaannin kanssa on vaikeaa. Ja elämä sotatantereella maamiina-alueella ilman vettä on jotain, mitä on vaikea kuvitella.

Silti osa ihmisistä selviää päivästä toiseen, kädestä suuhun, avustuspakkauksesta toiseen. Nälänhädän ja sodan riivaaman eteläsudanilaisen Adekin kylän nostaa esiin brittiläinen toimittaja Ros Wynne-Jones, joka esikoisromaanissaan Sade lankeaa tuo lukijoidensa eteen punaisen, tomuavan maan kaunistelemattomana ja henkihieverissäänkin elävänä.

Tapahtumien näkijänä ja kokijana on vastavalmistunut englantilais-espanjalainen lääkäri Maria Marshall, joka toimii avustustyöntekijänä Adekissa, jossa ei ole satanut kolmeen vuoteen. Yhdessä amerikkalaisen punaniskataustaisen Billyn sekä irlantilaisen Seanin kanssa hän koettaa luovia parhaansa mukaan. Kyläläiset ovat osin kasvattomia, nälkään, viidakkoveitsen viiltoihin, ampumisiin tai miinoihin kuolevia luurangonlaihoja ihmisiä, mutta osa heistä tulee läheiseksi Marialle syystä tai toisesta. Polio-John, päällikkö Deng, vaaleanpunaiseen kylpytakkiin pukeutuva komentaja-Wol sekä vetoava Michael jakavat unohdettujen ihmisten arjen avustustyöntekijäkolmikon kanssa. Ja unohdettuja he ovat, sillä pian Marian, Billyn ja Seanin saapumisen jälkeen kiitorata tuhoutuu eikä kylää saada paikannettua. Unohdettuina muulta maailmalta he pysyvät kuukausia, kunnes määrätietoinen valokuvaaja Grace Mulholland saapuu paikalle ja aikanaan tekee vastentahtoisesta Mariasta sankarin uutiskuvansa perusteella.

Wynne-Jones kirjoittaa hyvin. Hänen tekstinsä imaisee sisäänsä heti ensisivuilta ja länsimaisena nuorena naisena Maria antaa kaltaiselleni lukijalle samaistumismahdollisuuden. Tarina kulkee kolmessa ajassa; Sairastelevan Marian nykyisyydessä 2000-luvun Lontoossa, kymmenen vuotta aikaisemmin Adekin kylässä Sudanissa sekä Marian lapsuudessa espanjalaisen äidin ja isoveljen kanssa. Brittiläinen isä on hylännyt perheensä Marian ollessa vauva ja äiti kuollut syöpään muutamaa vuotta ennen avustustyön alkua.

Esikoiskirjailijalle usein ominaisia kirjallisia karikoita ovat turha sentimentaalisuus ja joidenkin teemojen yksinkertaistaminen. Myös Wynne-Jones sortuu tuottamaan aavistuksen kliseisiä henkilöhahmoja sekä tarjoaa hieman epäuskottavan, mutta vapauttavan loppuun. Ne eivät vähennä hänen romaaninsa kaunokirjallista tai yhteiskunnallista arvoa, vaan tuovat tapahtumat lähemmäksi lukijaa.

Coco Popsin apina keinuu jälleen luonnottoman vihreässä viidakossa jasen takana erotan tuoreen veren punaaman taistelukentän, joka on maalattu pakkauksen pahviin lapsellisena sarjakuvapiirroksena. Herään kurkkuuni tukahtuvaan huutoon.

Romaanissa on läsnä vahva yhteiskunnallinen aspekti.Marian nykyisyys ja takaumat saavat pohtimaan niitä syitä, miksi ihminen hakeutuu avustustehtäviin. Sade lankeaa valottaa myös Darfurin alueen sodan ja luonnonkatastofin taustoja; YK on määritellyt Darfurin kriisin maailman pahimmaksi humanitaariseksi ongelmaksi. Kun valve ja uni sekoittuvat, Maria ja samalla lukijat joutuvat pohtimaan, missä kulkee mielekkyyden raja, kun puolikuolleen lapsen ruokkiminen ei auta tai kun omilla toimillaan ei välttämättä voi muuttaa mitään. Tärkeimmäiksi auttamisen motiiviksi nouseekin ihmisyys ja ihmisarvo.

Sade lankeaa jätti minulle kirjallisen muistijäljen sellaisesta kauhun tasapainosta, josta olin uutisten ja osin kaunokirjallisuuden ansiosta tietoinen jo aikaisemmin, mutta jonka nyt myös tunnen sisimmässäni. Näen kuivuneen pikkuvauvan, jonka koppuraksi muutunut kieli yrittää vielä saada vettä pipetistä. Melkein ymmärrän, miltä tuntuu kävellä peläten maamiinoja. Tajuan, että shampoo tai tuoremehu on käsittämätöntä ylellisyyttä. Tiedän myös, että kaikkein kauheimpaankin voi sisältyä iloa, toivoa ja runoutta.

Kuuntelen jokea. Elämässäni on nyt vettä. Sillä tavalla teen pesäeron menneeseen, kun takaumat iskevät. Silloin ei ollut vettä.

Ja tiedän, että vesi on yhtä kuin elämä.

****-

Suosittelen tutustumaan myös Leena Lumen ja Susan tekemiin hienoihin arvioihin tästä kirjasta.