On perjantai, enkä minä osaa aavistaa, kuinka tämä päivä vääntää kaiken sijoiltaan. Ei ole kolmastoista päivä, ei täysikuu eikä karkauspäivä. On vain tavallinen perjantai ennen vapaata viikonloppuna. Minä poljen sokkona buster keatonina sadetakin sisällä, huppu on valahtanut otsalta nenälle ja minun tekisi mieleni levittää jalat ja antaa mennä. Antaa vain mennä!
Naiset pyörittävät maailmaa, vaikka miehillä on valta heidän ylitseen. Pitää pärjätä yksin, teroitetaan naisille, soppakauhalle ja maitorinnalle, jo pienestä pitäen. Essi Tammimaan romaanissa Paljain käsin (Gummerus 2011) Vaaran perheen kolme tytärtä, Virva, Inari ja minä-kertoja Varpu, syntyvät 1970-luvulla itähelsinkiläiseen ydinperheeseen, jolla on varsinainen sukupuu. Suku on tehnyt sosiaalisen nousun Sörnäisten hiilivoimalatyöläisistä hyvinvointi-Suomen keskiluokkaan. Vaarojen omaan kotiin kuuluvat Lundiat ja Artekit, valkoiset verhot ja lapsilleen täysin omistautuva äiti. Äiti vie tyttönsä leikkipuistoon, vaatettaa lapset ja peittelee heidät nukkumaan, isä on henkisesti ja myöhemmin kokonaan muualla.
Virva, Inari ja Varpu, elävät vaikeassa äiti- ja isoäitisuhteessa. Heidän Soile-äitinsä on jäänyt lapsena vaille oman äitinsä, Aila Ailahtelevaisen, rakkautta ja puolittain kasvanut isoäitinsä Annin huomassa. Soile on pyrkinyt tekemään ulkoisesti kaiken oikein omien tyttäriensä suhteen, mutta heistä jokaisella on omat kipupisteensä. Varpu toimii lähihoitajana, mutta ei välitä itsestään. Toimistoassistentti Inari hakee rakkautta perheelliseltä mieheltä. Kuvataiteilija-Virva puolestaan ei onnistu tulemaan raskaaksi, vaikka elää maalaisidyllissä ruutupaitaisen Tanelinsa kanssa. On rakkautta ja rakkauden puutetta, arkea ja juhlaa, eritteitä ja puutarhan täydeltä kukkia. On sota- ja pula-aikaa, rakennemuutoksen 1970-lukua ja nykypäivää. On rumuutta ja kauneutta rinnakkain, elämää epätasaista.
Kaiken tämän meille lukijoille kertoo Vaaran kolmesta tyttärestä nuorin, lähihoitajana työskentelevät Varpu. Vaikka Varpu on minä-kertoja, on hän samaan aikaan kaikkitietävä kertoja, joka pääsee siskojensa mukana vessaan, vuoteeseen, tupakkatauolle tai maalausateljeeseen. Varpun kanssa pääsemme Aila-isoäidin varhaisvuosiin, Soile-äidin yöllisiin valvomisiin sekä Varpun omaan vauva-aikaan, josta vauva-Varpu meille kertoo ollen toisaalta sylilapsen tavoin aistiensa varassa rintaa hamuamassa ja kuitenkin keskellä perheen riitoja ja vaikenemisia. Ehkä siksi Varpu jää minulle vieraammaksi kuin isosiskonsa, vaikka Tammimaan kertojatekninen ratkaisu toimii mielestäni hyvin.
Miten häneltä on jäänyt huomaamatta, mitä siellä on tapahtunut? Kuinka puut ovat yltäneet läpyttelemään kattopeltiä, jo lakastuneet syreenipuskat verhoamaan ikkunoita, muratti ja köynnökset peittämään talon näkyvistä. Ei se ole vain talo, se on koti. Heidän kotinsa. Silti alakerran neidonkamari on niin tyhjä, että lattia huokailee yksinään.
Paljain käsin on naisten kirja. Se on äitikirja, siskokirja, vauvakirja ja sukupolvien rikkinäisten ketjusilmukoiden kirja. Se kertoo kaikista niistä odotuksista, joita niin yhteiskunta kuin pienemmin oma ydinperhe naisille asettavat. Voiko niitä rikkoa? Mitä jos vauvaa ei tule vai jos se tulee pyytämättä? Kuinka kiltti nainen kapinoi? Kuinka tuhman tytön maineen saanut? Aila Ailahtelevainen päätyy ryyppyporukoihin, Kuvataideakatemian kasvatti Virva maalaa mieli pettymyksestä mykkyrällä Poikien leikit-työhönsä kukanumput kuin sukuelimiksi ja saa kriitikot polvilleen taiteen eroottisuuden yllä. Varpun ja Inkerin on löydettävä omat keinonsa ja oma tiensä, joka on kaikkea muuta kuin helppo.
Tammimaa vie lukijansa hurjalle kielelliselle matkalle. Olen muutamien kirjasta tehtyjen arvioiden perusteella huomannut, että Paljain käsin vertautuu erääseen viime vuoden suursuosikkiini Riikka Pulkkisen Tottaan. Kirjoissa on paljon samaa: on naiset, kolme sukupolvea, muistot ja Helsinki. Tammimaan tarina on kuitenkin rosoisempi ja läsnäolevampi. Molemmat kikkailevat kielellä ja molempien uusimmat romaanit osuvat yksiin oman kirjallisen makuni kanssa ja kummassakin kirjassa tapahtuu jotain (keskenään erilaista), joka koskettaa minua erityisellä tavalla. Tammimaa ei viipyile tunnelmissa yhtä paljon kuin Pulkkinen, vaan osaa tunnelmoinnin keskellä revitellä kielellisellä ilotulituksella. Hänen tekstissään viimeiset sanat tukahtuvat tapahtumien pumpuliin; muistot valahtavat iholta; läheiset ovat värjyväkätisiä; kylmät nauhat valahtavat Inariin tämän ajatellessa varattua Kariaan; Virvan ja Tanelin avioliiton seksuaalisen hellittelyn nimiä ovat Nihkumakkara ja Kaunimus. Tammimaan kielellisessä kikkailussa on mielestäni kyse muutamista itseluoduista - ja hyvinkin omaperäisistä - sanavalinnoista varsinaisen kertomuksen soljuessa eteenpäin sujuvasti ja houkuttelevasti.
Paljain käsin kirja, johon upposin ja johon rakastuin päätä pahkaa. Vaikka siinä on useita keskeishenkilöitä ja vaikka teoksen aikajänne kantaa sotien jälkeisestä pula-ajasta nykyisyyteen, takaa Varpun kertojanääni sen, että Vaaran siskosten ja heidän esiäitiensä tarinat tulevat aukkoineenkin kuulluksi, olevaksi ja vereväksi. Paljain käsin ei sisällä mitään liikaa, se ei myöskään selitä kaikkea auki. Naisen rooli mylittleponymaailmassa kasvatettuna vauvantekokoneena voi asettua toiseen valoon elämänviivan aistillisuudessa. Siksi maailman voi kohdata paljain käsin.
Tähdet ****+
Arvio Tammimaan romaanista löytyy myös seuraavista suosikkiblogeistani Juuri tällaista, Lukuisa sekä Kirjanurkkaus. Kirjavan kammari Karoliina on myös kirjoittanut kirjasta. Kirjalla osallistun myös siskos- ja suomalaisen keskiluokan arki-haasteisiin.
