Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä
Tammi 2014, Keltainen kirjasto
Quiet Dell 2013
Suomentanut Kersti Juva
Kansi Jussi Kaakinen
640 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Asta kultaseni,
Vain pari riviä, rakkaani, sillä odotan voivani lähteä täältä ensi lauantaina ja tulla perille maanantaina.
Kun tulen, tahdon tavata sinut kahden - sano lapsille mitä tahdot. Tulen iltamyöhällä.
Älä kerro naapureille tulostani. Jätä kaikki liiketoimet minulle.
uskollinen Corneliuksesi

Lama koettelee 1930-luvun alun Yhdysvaltoja. Asta Eicher on leskeksi jäänyt kolmen lapsen äiti, hyvämaineinen hopeaseppä keskiluokkaisesta, mutta köyhtyneestä taloudesta. Hänellä on ihailija lähipiirissä, mutta hän alkaa kirjeenvaihtoon hurmaavan Cornelius Pierson -nimisen miehen kanssa. Mies ehdottaa avioliittoa eikä Astalla ole mitään syytä kieltäytyä kosinnasta. Kesällä 1931 koko Eicherin perhe on kuollut. Perheen kohtalo koskettaa monia, mutta askarruttaa erityisesti toimittaja Emily Thornhilliä. Miksi? Ja mitä perheelle tapahtui?

Jane Anne Philippisin romaani Murhenäytelmä pohjaa tositapahtumiin, mutta yltää osin yliluonnolliseen. Phillipsin tajunnanvirtaiseen kerrontaan tottuneille Murhenäytelmä on helppoa luettavaa, mutta tietenkään kyse ei ole ns. helposta kirjallisuudesta. Se on romaani rikoksesta ja rangaistuksesta, lamasta ja epätoivosta - ja eräällä tavalla sovituksestakin.

Murhenäytelmä on ristiriitainen, mutta kiehtova lukukokemus. Ristiriitaiseksi kirjan - minulle - tekee sen osittainen yliluonnollisuus, jota realismin puitteisiin puetuissa romaaneissa usein vierastan (tosin näin sulkeissa mietin, että miksi, sillä pidän paljon esimerkiksi Haruki Murakamin kirjoista ja reaalifantasiasta; samoin Toni Morrison Luoja lasta auttakoon upposi hyvin – hmm). Yliluonnollisuus ei aivan suoraan sovitu tarinaan, vaan tietyt osiot jäävät irrallisiksi. Toisaalta se, että Phillips käyttää tuonpuoleiskokemuksia hyväkseen, osoittaa kaunokirjallisuuden voiman: romaanin sivuilla voi tapahtua mikä tahansa. Phillips on toki aiemminkin tuonut romaaneihiinsa ripauksen taianomaisuutta, esimerkiksi Suojeluksessa tunnelma on väkevämpi, mutta Phillipsille ominaista unenomaisuutta on toki Murhenäytelmässäkin, vähemmän tajunnanvirtaisesti vain.

Romaanin ristiriitaisuutta lisää se, että teos on samalla kertaa pitkästyttävä ja lukuromaanimaisen koukuttava. Kokonaisuutta olisi voinut lyhentää huomattavasti tarinan siitä kärsimättä. Ja jälleen, toisaalta Phillips on niin taitava kirjoittaja, ja Kersti Juva suomentaja, että Eicherien ja Emilyn tarina kiehtoo: romaani mietityttää lukutauoillakin, saa googlettamaan tositapahtumia fiktion taustalla. Myös ajankuva sekä illinoislaisen ja virginialaisen ympäristön kuvaus on onnistunutta ja elävää, elokuvallistakin.

Kun hyvä, paha, historia ja fiktio kohtaavat, on lopputulos ristiriitaisuuksistaan huolimatta kiehtova. Hyvä on ehkä liiankin hyvää ja paha pimeää, joskin jonkinlaisen selityksensä saava. Phillips sytyttää 1930-luvun alun lamavuosiin elon kipinän; lukija ei ehkä usko kaikkea, mutta viihtyy ja liikuttuukin.

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti
Kustantaja: Tammi 2009
Alkuteos: Lark and Termite 2009
Suomennos: Kersti Juva
Sivuja: 314
Kirjastosta
Yhdysvaltalainen romaani

Termiitti pystyy nykyään pitämään jo päätä pystyssä, paitsi kun se on väsynyt. Jo lapsena minä ajattelin, että sen pää on painava koska siellä on niin paljon sellaista, mitä se ei osaa selittää eikä sanoa. Että kaikki on jäänyt sen sisään, riippumatta siitä, tajuaako se ne kuvat vai ei. Että sillä on sisällään kaikki ne sanat joista minä en saa otetta, meidän äidin sanat ja äidistä sanotut sanat.

Korea vuonna 1950, ja Länsi-Virginia vajaat kymmenen vuotta myöhemmin. Nuori korpraali Robert Leavitt palvelee kotimaataan Yhdysvaltoja Korean sodassa, näkee ja elää asioita, joita nuoren miehen ei pitäisi kokea. Hänen vaimonsa, ihmeellinen ja kaunis Lola, odottaa lasta. Myöhemmin Leavittin ja Lolan poika, Termiitiksi kutsuttu lapsi, on puhe- ja liikuntakyvytön. Vammaisesta pojasta huolehtii hänen siskopuolensa Kiuru, aikuistumassa oleva fiksu tyttö, sekä lasten täti Nonni, Lolan käytännöllinen sisko. Lolan kohtalo on suuri kysymysmerkki, mutta kaupungin valtaava tulva nostaa salaisuuksia pintaan. Tulva valottaa mennyttä ja muuttaa tulevaa.

Luin viime kesänä amerikkalaisen Jayne Anne Phillipsin romaanin Suojelus, josta vaikutuin niin, että nostin sen yhdeksi kirjavuoteni 2013 parhaimmaksi, vuoden mieleen jääneimmäksi kirjaksi. Ja nyt sitten viime viikolla näin työkaverini lukevan lounastauolla Kiurua ja Termiittiä, kuulostelin hänen mielipiteitään ja niistä vakuuttuneena  lainasin kirjan kirjastosta. Voi, millaisen kirjan sainkaan! Voitte melkein lopettaa tämän blogijutun lukemisen tähän, sillä Kiuru ja Termiitti on varmaankin jos ei paras, niin ehdottomasti voimakkain ja väkevin tämän vuoden puolella toistaiseksi lukemistani kirjoista. Jutun loppu tulee olemaan silkkaa kehumista.

Kun lukee paljon, hyvätkin kirjat muuttuvat joskus mukiinmeneviksi välipaloiksi ja niitä kaikkein huikeimpia teoksia tuntuu tulevan vastaan vain harvoin. Kiuru ja Termiitti on tällainen huikea kirja, joka muistuttaa siitä, mikä lukuharrastuksessa on parasta, nautittavinta ja joskus yöunien menettämisen arvoistakin (yöunet menivät siksi, etten malttanut lopettaa lukemista).

Kiuru ja Termiitti on sanalla sanoen väkevä romaani. Phillips kirjoittaa ihan omanlaistaan - joskin Faulknerin perintöä kantavaa - kieltä, joka luo romaanille vahvan tunnelman. Phillips tuo lukijansa eteen monia erilaisia kokemusmaailmoja, joihin kuuluu ääntä ja värejä, vaaraa, intiimiä ja kaikille näkyvää. Kiuru ja Termiitti on vahva romaani, joka kaiken raskauden ja kärsimyksen rinnalla kertoo välittämisestä ja huolenpidosta - rakkaudestakin. Väkevyyden rinnalla Phillipsin kirja on myös ihana.

Kerronta väreilee tajunnanvirtaisesti ja monipolvisesti: Leavitt, Kiuru, Termiitti ja Nonni kaikki saavat äänensä kuuluviin, ja jokaiselle Phillips totta tosiaan osaa antaa ihan omanlaisensa äänen, eikä heidän äänensä jää kirjan ainoaksi. Termiitin maailma on äänimaailmaa ja värejä, Nonnin nykypäivää ja muistoja. Suosikkini Kiurun elämä on kokevaa ja huolehtivaa, aistillisuutta ja arkea. Leavittin näkökulma tuo sodan hulluutta ja Lolan-kaipuuta. Näkökulmatekniikka päästää lukijan henkilöhahmojen mieleen ja aisteihin, myös tunnelmakuviltaan Phillipsin kerronta on vahvaa. Parasta on syvän etelän tunnelma, jossa heinäsirkat sirittävät ja jossa toisaalta sade valuu ruohonvihreänä vasten vettyneitä puita ja synnyttää samalla ilmanhenkäyksen Länsi-Virginian keskikesään. Jossain kiertää punainen kissa ja sade ajaa rottalaumat liian lähelle ihmisiä. Kersti Juva on paras mahdollinen suomentaja Phillipisin aistivoimaisille kielikuville.

Veikkaan, että Phillipsin romaanin jälkeen mikä tahansa kirja tuntuu jossain määrin laimealta. Siksi aion seuraavaksi tarttua johonkin sellaiseen, jolta odotan lähinnä vetävää tarinaa enkä mitään muuta. Näin on hyvä, sillä Kiuru ja termiitti on romaani, jota ei voi vain lukea: se on kirja, joka koetaan.

--
Kiurun ja Termiitin ovat lukeneet myös Satu ja Valkoinen kirahvi.

Jayne Anne Phillips: Suojelus

Jayne Anne Phillips: Suojelus
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 1995 (pokkaripainos 2009?)
Alkuteos: Shelter 1994
Suomennos: Kersti Juva
Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen
Sivuja: 372
Yhdysvaltalainen romaani, "Southern Gothicia"

Cap kosketti Lennyä ja osoitti sormellaan. Sanaa sanomatta he hivuttautuivat lähemmäksi varoen näyttäytymästä. Heinät tuoksuivat voimallisesti ja olivat teräviä; Lenny tunsi kuinka ne hivelivät ihoa ja tiesi että niiden maku oli hapan. Korsien lomasta hän näki sen. Se liikutti päätään, ei kuullut mutta vaistosi että jokin lähestyi. He pysähtyivät kenties kolmekymmentä jalkaa siitä oikealle.

Heinäkuun 1963 lopulla kylmä sota on ketä tahansa pelottava asia, kuumuus tekee hikiseksi ja Shelterin piirikunnassa Länsi-Virginiassa järjestettävällä partiotyttöjen leirillä ei tunneta minkäänlaisia myönnytyksiä kevyempien vaatteiden suhteen. Tytöt, siskokset Lenny ja Alma sekä näiden ystävät Cap ja Delia keksivät kuitenkin omat keinonsa viilentyä. Kaikki tytöt ovat siirtymässä kohti aikuisuutta, minkä vuoksi heillä on salaisuuksia. Viattomuus, jos sitä on koskaan ollutkaan, tulee leirin aikana menetyksi tavalla, joka purkautuu äkillisesti ja brutaalisti. Tyttöjen lisäksi leiriä sekä sen läheistä Mud Riveriä ja Turtle Hole -lampea kiertävät myös vankilasta vapautunut väkivaltainen Carmody, tämän vaimo Hilda sekä Hildan 8-vuotias Buddy-poika. Myös Pastorilla on omat sotajoukkonsa, leirin työntekijä Frank kiehtoo monia ja jossain on joukko työmiehiä. Lepakot suihkivat, heinäsirkat sirittävät ja paholainen vaanii omaansa.

Jayne Anne Phillipsiä on luonnehdittu Southern Gothic -genren taitajaksi, tajunnanvirtaiseksi kertojaksi ja Yhdysvaltain eturivin kertojiin kuuluvaksi prosaistiksi. Suojelus on ollut lukulistallani jo muutaman vuoden ajan ja kirja valikoitui lomalukemisekseni Savon-reissulleni.

Hän ei nähnyt kuka muu kuvassa oli. Valkoinen hahmo laski päänsä hänen rinnalleen ja valo rävähti auki, kiinni; kaikki kirkastui ja pitkät kukinnot liikkuvan köynnöksen litteiden lehtien lomassa olivat valkoiset. Mies antoi niitä hänelle, kohotti käsillään, ja Lenny polvistui kirkkaaseen valkoisuuteen joka oli jäänyt jäljelle, siihen mikä oli ollut kun värit valuivat pois, ennen kuin kuva tyhjeni.

Phillips kirjoittaa väkevästi, tiheästi ja ennakkomielikuvieni mukaisesti paikoin hyvinkin tajunnanvirtaisesti. Kertojanäänet ja aikamuodot vaihtuvat, uni ja tosi sekoittuvat ja paljon jää lukijan tulkittavaksi. Phillips kuvailee toisinaan tarkkaan, pysähtyy pieniin asioihin - tennistossuihin, teinityttöjen karkkimaiseen ja kuitenkin happamaan tuoksuun, leirin ruokailuhetken istumajärjestykseen -, mutta keskittyy symboliseen, usein vaikeaselkoisestikin: mustiin raitoihin pään ympärillä, käärmeeseen jolla on ihmisen silmät ja kuoleman enkelin avara katse ja kiviasetelmiin - seitsemään kekoon, seitsemään ilmestykseen. Uskonnollinen symboliikka on vahvasti läsnä, mutta ei turvaa antavana, vaan mystisenä, käärmeen tavoin kiemurtelevana ja kaikkialle kietoutuvana.

Kuten Minna huomaa ja  osuvasti vertaakin, on Suojeluksessa myös paljon ruokaa. Ruoka toimii toisaalta etelävaltiolaisen runsauden kuvaajana sekä rakkauden ja puutteen symbolina, mutta ennen kaikkea se on turvallisuuden ja pelon välisen vuorottelun vertauskuva. Almalle munakokkeli on  kuumaa, keltaista ja kosteaa, se muistuttaa äidistä. Isäänsä pelkäävä Buddy ajattelee rapeita räiskäleitä ja makeita keksejä sekä kaivosten pikkuväkeä. Ruoan ajattelu lohduttaa, muttei takaa turvaa.

Rainer Maria Rilkeltä lainatun Kauhea on joka enkeli -lauseen romaaninsa alkuun sijoittava Phillips haastaa lukijansa vahvalla symboliikallaan ja faulknerilaisesti tajunnanvirtaisella kerronnallaan. Kaiken takana on kuitenkin koko ajan väkevä tarina, jonka ansiosta Suojelus tulee liki lukijaa jopa siinä määrin, että tarina pysyttelee mielessä lukutaukojenkin aikana. Paikoin kirja tulee miltei uniin tai vähintäänkin selkäpiihin. Phillips kertoo muutamasta leiripäivästä, jotka vääjäämättä johtavat kohti dramaattisia tapahtumia. Tunnelma on koko ajan odottava ja pelottava samaan tapaan kuin Nick Caven hurjimmissa kappaleissa, mutta samalla ilmassa on hellepäivien raskautta, tennareita, kokeiluja, muistoja ja auringon leikkiä virginianmännyillä. Phillips taitaa miljöö- ja ihmiskuvauksen, mutta vahvimmillaan hän on tunnelmien luojana ja tarinaansa näkökulmavaihdosten keinoin kuljettavana kirjoittajana.

Suojelus vaatii lukijalta keskittymistä, mutta palkitsee väkevyydellään. Phillipsin tiheässä kerronnassa on synkkä vire, hyvät ja pahat sekä usko ja epätosi pureutuvat syvälle väkivaltaan ja sen syihin. Länsivirginialaisessa Shelterin piirikunnassa on aistillisuutta, joka on samalla kertaa totta ja kuvitelmaa. Luulen, että tulen muistamaan Suojeluksen parhaiten kaikista tänä kesänä lukemistani kirjoista.