Kustantaja: WSOY 2012
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 129
Kotimainen (melkein nuorten)romaani
On helmikuun viimeinen ilta ja kaupunki kimmeltää lopputalven sateenkaarta. Juulia ja Riina juoksevat katujen yli autojen ja varomattomasti ajavien raitiovaunujen edestä. On vain terävä, kylmä nuoruus, joka on kohta ohi, jonka aikana täytyy kokea niin paljon kuin suinkin, jonka aikana täytyy juosta eikä koskaan pysähtyä.
Riina ja Joona ovat Helsingissä asuvia abiturientteja. He asuvat samassa kaupungissa, samanlaisen tähtitaivaan alla, valmistautuvat - tai sitten eivät - ylioppilaskirjoituksiin, tapaavat ystäviään, suunittelevat tulevaa ja vetelehtivät. Riina asuu juopon isänsä kanssa ja nukkuu kahvilassa, Joona asuu äidin, isän ja siskon kanssa suuressa rivitalokodissa esikaupunkialueella. He eivät tunne toisiaan, mutta he tekevät osin samoja asioita, kulkevat samoja reittejä, ehkä kaipaavat samoja asioita. Tähtitaivas on vaiti, mutta oman veren kohinan voi miltei kuulla.
Sarri Nirosen esikoisromaania Tähdenpeitto (2012) markkinoidaan kirjan takakannessa "nuoren ihmisen kirjana, kirjana nuorista ihmisistä, mutta ei nuortenkirjana, vaikka voi sen sellaisenakin lukea". Perfektionistiksi tunnustautuneen nuoren kirjailijan teos tuli tietoisuuteeni Sinisen linnan kirjaston Marian blogiarviossa, jossa kirjaa luonnehditaan muun muassa herkäksi, monitasoiseksi ja hieman helmikekkosmaiseksi. Kirsin kirjanurkassakin romaani näyttäytyy kiehtovana ja sen jokainen lause merkittyksellisenä.
Mutta kadut tulvivat niin kuin joet ja järvet, kaupungit tulkivat, tuuli paiskoo ja sade riuhtoo katuja niin, ettei Helsinki saa henkeä. Kaupunki hengittää kuin hengittäisi tyynyä vasten. Joona hengittää kylmää yötä ja on nukahtamaisillaan, kun jalka nytkähtää ja silmät rävähtävät auki.
Totta, Tähdenpeiton jokainen lause on merkityksellinen pieni helmi ja Tähdenpeitto on ihana kirja. Helmi Kekkosen lisäksi mieleeni tulee tunnelmansa osalta Joel Haahtelan Traumbach. Nironen on esikoisuudestaan ja nuoresta iästään (enkä halua vähätellä kirjailijan ikää!) huolimatta hyvin valmis kirjailija, mikä ilahduttaa kovin. Osin miltei lumouduin kirjaa lukiessani. Lumouduin sen raikkaudesta, kielen kauneudesta ja siitä, miten teos onnistui olemaan proosan rinnalla miltei runoa; se on arkinen ja ihmeellinen samalla kertaa. Nironen hallitsee kielen hyvin, nivoo lauseet tiiviiksi tunnelmaksi ja antaa Riinan ja Joonan nuoruuden olla melankolisella tavalla ajelehtivaa, kuten nuoruuden kuuluukin olla. En kerro, kohtaavatko Riina ja Joona, mutta sen kerron, että heidän tarinansa sykkii samaa tahtia. Ja saman rytmin jakavat myös tähtitaivas ja Helsinki.
Tähdenpeitto ei kuitenkaan ole täydellinen romaani. Se on kaikesta hyvästä huolimatta harjoitelmamainen. Se on suloisella tavalla naiivi. Tästä naiiviudesta johtuen Tähdenpeitto on hieman ulkokultainen: Riina ja Joona eivät ole tosia, he eivät elä, vaan lipuvat omassa nuoruudessaan kuin muutaman minuutin mittaisessa musiikkivideossa. He voisivat katsoa kaikkea ulkoapäin, kuten vaikkapa italialaisen Paolo Giordanon nuorisokuvauksessa Alkulukujen yksinäisyys, jossa Tähdenpeitossa mainittu "terävä, kylmä nuoruus" tulee todeksi. Riinan ja Joonan kohdalla terävyys puuttuu. Se jää jonnekin Conversen tossujen, mansikkajäätelön ja Facebook-päivitysten maailmaan. Heidän tarinansa on kuin unenomaista, surumielistä satua, jossa elämä antaa ja ottaa, muttei kosketa. Pienestä onttoudesta huolimatta ihastuin kirjaan aidosti. Ihastuin Nirosen taitavuuteen punoa lauseita yhteen ja löysin kirjailijassa nykyajan runotytön: on ihastuttavaa ajatella koulupinnareita, parhaita ystävyksiä, sateenvarjoja ja kaupunkia joka hengittää.
Tähdenpeitto on totta tosiaan nuoren ihmisen kirja: se on kertomus nuorista, mutta se on myös kirja, jonka ainoastaan nuori kirjailija voi kirjoittaa. Nyt voin vain aavistuksen haikaillen toivoa, että olisipa tällainen romaani kirjoitettu silloin, kun itse olin abiturientti. Tähdenpeitto olisi ollut täydellinen kirja lukioikäiselle minulle.
***½
