Amerikkalaisen Audrey Niffeneggerin toinen romaani Hänen varjonsa tarina kertoo kiehtovan ja yliluonnollisen tarinan kaksosuudesta, pakko-oireista, amerikkalaisuudesta ja englantilaisuudesta, kummituksista, Lontoosta sekä Highgaten hautausmaan ympäristöstä.
Kirjan alkuasetelmassa kaksikymppiset kaksoset Julia ja Valentina asuvat Illinoisissa vanhempiensa Edien ja Jackin kanssa. He ovat hätkähdyttävällä tavalla toistensa peilikuvat; Kaksosista terveydeltään heikomman Valentinan keho on kuin heijastuma Juliasta, yhtä lailla sisäelimet, hymykuopat kuin luometkin ovat väärällä puolella kehoa. Kun Julia on oikeakätinen, kirjoittaa Valentina vasemmalla. Kaksoset elävät hyvin tiiviisti yhdessä, nukkuvatkin samassa sängyssä.
Yllättäen kaksoset saavat Lontoosta tiedon äitinsä Edien kaksossiskon Elspethin kuolemasta. Tieto tädistä tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta, koska Edie on salannut sisarensa olemassaolon katkaistuaan välit tämän kanssa 1980-luvulla. Julia ja Valentina saavat perinnöksi tätinsä asunnon Lontoosta, mutta ehtona on, että nuorten naisten on asuttava asunnossa vähintään vuosi ja etteivät Edie ja Jack saa astua jalallakaan asuntoon.
Täytettyään kaksikymmentäyksi vuotta (täysi-ikäisyyden raja Illinoisissa) Julia ja Valentina muuttavat Englantiin. He ottavat kaupunkia haltuunsa turistimaisin ottein opaskirjoja lukien ja tutustuvat pikkuhiljaa myös naapureihinsa. Naapureista Robert on väitöskirjaa tekevä Elspeth-tädin entinen rakastettu ja Highgaten hautausmaan vapaaehtoinen opas. Martin taas on vaimonsa Marijken Hollantiin menettänyt pakko-oireista kärsivä älykkö, joka ei ole vuosiin poistunut asunnostaan. Kaikkein dramaattisin "naapuri" tai kanssa-asuja on kuitenkin asuntonsa seinien vangiksi jäänyt Elspeth-täti, joka kummituksena kommunikoi niin kaksosten kuin Robertinkin kanssa.
Niffenegger rakentelee romaaninsa jännitteitä melko kauan, mikä miellyttää minua. Kaikki tapahtuu vähitellen, muttei missään vaiheessa tylsästi. Mennyt vaikuttaa nykyisyyteen ja kaksosten väliset yhtäläisyydet ja erot korostuvat entisestään. Vaikka teoksen yliluonnollinen sävy on tiedossa alusta saakka, ei kuolleiden kanssa seurustelu tunnu luonnottomalta eikä edes pelottavalta, vaan se on erottamaton osa tarinaa. Suosikkikaupunkini Lontoo saa suuren roolin kirjassa museoineen, metroasemineen ja kauppoineen, mikä on omiaan lisäämään kaipuutani Englantiin.
Siinä missä Niffeneggerin edellinen romaani Aikamatkustajan vaimo oli hienosti rakennettu Rainer Maria Rilke-viitteitä vilisevä epätavallinen ja sydämeenkäypä rakkaustarina, on Hänen varjonsa tarina kerronnaltaan aavistuksen tavanomaisempi. Se on silti kiehtovasti kerrottu tarina menneisyyden painolastista sekä niistä hetkistä, joiden jälkeen kaikki on ulkoisesti kuten ennenkin, mutta sisäisesti kaikki on muuttunut. Hänen varjonsa tarina on romaani, joka viehättää ja jonka maailmassa viipyy mielellään.
P.S. Pienenä jälkikirjoituksena ja kannanoton tapaisena:Kuinka moni teistä huomasi viime viikon tiistain (vai oliko se keskiviikon?) Helsingin Sanomissa olleen artikkelin kirjablogeista? En tiedä teistä muista, mutta itse ainakin pidän siitä, että blogit - sisälsivät ne sitten kirjoja, lastenkasvatusta, puutarha-asioita tai muotia - ovat nimenomaan blogeja, nettipäiväkirjoja. Ne saavat mielestäni olla henkilökohtaisia, vaikkakin sitten jutustelua. Henkilökohtaisuus antaa myös mahdollisuuden jatkokeskusteluun. Helsingin Sanomien artikkelissa toimittaja toivoi kriittisen silmän kohdistuvan kirjallisuusblogeihin. Kritiikki on aina hyvästä. Silti ainakin minulle jäi tekstistä sellainen mielikuva, että toimittajan mukaan kirjallisuusblogit yrittävät sisältää ammattimaisia arvioita, jopa kilpailevia tekstejä, toimitettujen lehtien kirjallisuuskritiikeille. Uskoisin, että blogien lukijat kyllä tietävät, etteivät harrastajat tai intohimoiset lukijat kirjoita aina ammattimaisen analyyttisesti. Se lie tarkoituskaan. Blogimaailmassa vaihtelevatasoisuus ja henkilökohtaisuus
ovat pikemminkin hyve.
ovat pikemminkin hyve.
Kävin vajaat kaksi viikkoa sitten Akateemisessa kirjakaupassa kuuntelemassa Audrey Niffeneggeriä, joka kertoi romaanistaan. Kirjan syntyhistoriasta oli kiinnostava kuulla ja kirjailija antoi itsestään hyvin sympaattisen kuvan. Niffenegger on paitsi kirjailija, myös kuvataiteilija. Hänen kotisivunsa löytyvät täältä.

