Kustantaja: Siltala 2011
Alkuteos: Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels 2009
Suomennos: Helen Moster
Ulkomainen romaani, Saksa
Sivuja: 526
Kun mikään ei enää toimi: kävele.
Kun olen hämmentynyt, kävelen niin kauan kunnes liiat monimutkaisuudet haihtuvat ja ajatukset saavat kiinni yksinkertaisesta kävelyrytmistä ilman että kuitenkaan sammuisivat. Andante con moto.
Tosin laivalla ei ole kovinkaan helppo kävellä vapaasti, sillä täällä ei ole väljyyttä. Tai kyllä sitä on, mutta vain jos seisoo reelingin vieressä ja katsoo merelle. Muuten silmien eteen ilmestyy aina jokin este, koko ajan täytyy kääntyä jostain kulmasta, on kuin kävelisi labyrintissä eikä reitillä, joka vie määräänpäähän tai jopa ei minnekään, ja siksi kävelemisestä ei voi tulla vapauttavaa.
Äiti ja poika. Luksusristeilijä hienoine matkustajineen ja aluksen ruumassa salaa matkustavat pakolaiset. Edesmenneet DDR ja Länsi-Saksa. Laivapsykologi ja asiakkaat. Blüthnerin flyygeli, Bach ja Schubert. Kaksi kättä, joilla soittaa juuri oikealla tempolla, sillä nelikätisesti soittaminen tuntuu mahdottomalta. Stefan Mosterin esikoisromaani Nelikätisen soiton mahdottomuus (2009/2011) peilaa äidin ja pojan suhdetta sekä maailman kuiluja niin Saksojen kuin äärimmäisen rikkaiden ja köyhien maiden välillä. Mikrokosmokseksi rakentuva laiva toimii näyttämönä suurille kysymyksille, jotka käsittelevät yksinäisyyttä, rakkautta, valtaa ja ihmisoikeuksia.
DDR:ssä uransa tehnyt yksinäinen Almut Schäfer on loistoristeilijän laivapsykologi, jota tosin kutsutaan avioliittoneuvojaksi sen vuoksi, että kalliit laivaliput hankkineilla matkustajilla olisi mahdollisimman huoleton lomatunnelma kaikkine ongelmineenkin. Almut on myös intohimoinen harrastajapianisti, joka osaa ihmisten sormista kertoa, sopivatko nämä soittamaan Rahmaninovia tai pärjäävätkö paremmin Schubertin kanssa. Asiakkaiden lisäksi hänelle avautuu laivan henkilöstöpäälikkö, Bernd Gaus, joka käy Almutin vastaanottohuoneessa soittamassa. Gaus on Firman, Stasin, entinen upseeri. Almutin poika Sebastian on lähtenyt kotoa ovet paukkuen. Saksan demokraattisessa tasavallassa syntynyt, mutta yhteissaksalaisena lapsena varttunut Sebastian toimii laivan piastina. Kuukausikaupalla äiti ja poika asuvat samalla laivalla, mutta toisistaan tietämättä kulkevat toistensa ohi toisiaan usein pohtien ja jopa kaivaten.
Sekä Almut että Sebastian kumpikin etsivät jotain: äiti elämänsä suuntaa ja helpotusta ainaisen ulkopuolisuuden tunteeseen; poika omaa tietään moraalikysymysten äärellä. Laiva tarjoaa näennäistä vapautta, mutta onkin pakopaikka - monille muillekin kuin Almutille ja Sebastinianille.
Mutta vasta Sebastianin lähtö raivasi pakotien lopullisesti vapaaksi. Astuin laivaan, tunsin itseni pakolaiseksi, luopioksi - ja olin ensi alkuun kaikkeen täydellisen tyytyväinen. Vasta ajan mittaan aloin hämärästi aavistaa: en ole tällä laivalla ainoa, joka pakenee. Tänne on kokoontunut kaiken värisiä pakolaisia. Luksusongelmatiikasta kärsivistä ei ole puutetta, mutta mukana matkustaa myös surkeita kurjakalleja, alhaalla, ruumassa, valaan huolto- ja ruoansulatuselimistössä.
Kolmeen osaan jakautuva Nelikätisen soiton mahdottomuus kertoo ihmisistä, jotka kulkevat toistensa ohitse ja ovat yksinäisiä, vaikka ympäri maailman meriä samassa ylellisessä peltipurkissa seilaa tuhansia muitakin ihmisiä. Almutin ja Sebastianin vuoroluvuin kertovassa tarinassa mennyt ja nykyisyys lomittuvat ja asettuvat suorastaan vastakkain. Kerros kerrokselta laiva paljastaa hierarkiansa, maailma epätasa-arvoisuutensa ja ihminen luonteensa olipa se sitten millainen vain.
Moster on hyvin tarkka kertoja. Kun hän alkaa kuvata jotain, huomioi hän paitsi kokonaisuuden, myös pienet yksityiskohdat. Tämä näkyy yhtä lailla Almutin muistoissa - sillä, onko ihminen syntynyt Travemündessä vai Warnemündessä oli rautaesiripun jakamassa Saksassa suuri merkitys, vaikka maisema oli itämerellisesti miltei tismalleen sama - kuin siinä, miten Sebastian ihmettelee Buenos Airesin muovikuusia sekä sitä, miten argentiinalaiset vanhemmat eivät ole pelikentän laidalla coolisti, vaan täysin tosissaan. Ihmiset voivat olla tyyppiä harmaakaihi, kuten sekä Almut että Sebastian huomioivat harmaatukkaista poolopaitaista herraa. Näitä äidin ja pojan yhteisiä ajatuksia tulee kirjassa vastaan aina ajoittain, niiden bongaaminen tarjoaa lukijalle metkoja oivalluksia tuoden hymynkareen suunpieliin.
Nelikätisen soiton mahdottomuus ei kuitenkaan ole mikään yksityiskohtien kirja, vaan kerronnallisesti vahva romaani joka kasvaa pikkuhiljaa tutkielmaksi ihmisyydestä, Saksojen vaikeasta historiasta sekä ihmisten salakuljetuksesta ja luottamuksesta. Myöskään kerronnan tarkkuus ei ole tuskastuttavaa laatua, koska Moster ei kuvailleessaankaan pysähdy tai viipyile, vaan kuljettaa samalla Almutin, Sebastianin sekä lukuisten sivuhenkilöiden tarinaa kohti monien seikkojen uudelleen asemointia. Minulle tärkeää on myös se, että päähenkilöihin kiintyy. He, etenkin Almut, ovat oikeita ihmisiä, jotka pohtivat itseään ja joita lukija miettii varmasti aika kauankin kirjan kansien sulkemisen jälkeen. Mosterin puoliso Helen Moster on tehnyt erinomaista työtä kirjaa kääntäessään, jokainen pikkuseikkakin tuntuu tarkkaan mietityltä ja silti tai juuri siksi niin luontevalta. Kaareltaan ehjän romaanin jännite ei katoa missään vaiheessa ja kaikkein suurimman palkintonsa lukija saakin teoksen lopussa.
Nelikätisen soiton mahdottomuus on laatukirjallisuutta sanan kaikissa merkityksissä. Se on myös ihmisarvoa kunnioittava romaani, jonka kannet sulkee hivenen haikeana, mutta äärettömän onnellisena.
****+
Nelikätisen soiton mahdottomuudelle toivoisin enemmän blogisavuja. Itseni lisäksi kirjan on lukeneet Arja sekä Minna, jonka arvio innosti minut tarttumaan tähän hienoon kirjaan.
