Ian McEwan: Mitä voimme tietää

 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää
Otava 2026
What We Can Know 2025
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kannen maalaus Louise Body: Sail To The Sky
359 sivua
Brittiläinen romaani


Muisti on pesusieni. Muisti imee itseensä aineistoa eri ajoista ja paikoista ja valuttaa sitten sisältönsä kulloinkin käsiteltävän hetken päälle.

Toista sataa vuotta aiemmin, vuonna 2014, runoilija lukee vaimonsa syntymäpäiväillallisilla runon. Runo on jonkinlainen avainteos, mutta se on kadonnut ja askarruttaa kirjallisuudentutkijoiden mieltä. Nyt eletään vuotta 2119, katastrofien seurauksena osa Euroopasta on peittynyt veteen ja maailman väkiluku laskenut. Tutkija Tom Metcalfe selvittelee Francis Blundyn vanhan runon kohtaloa. Sanojen merkitys on valtavampi kuin odottaa voisi.

Dystopiat eivät lähtökohtaisesti ole lempikirjallisuuttani, mutta jotkut lajin teokset (kuten vaikka Kazuo Ishiguron Ole luonani aina tai Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta -sarja) ovat suursuosikkejani. Uskallan sanoa, että sinne suosikkien joukkoon heilahti hetimiten myös Ian McEwanin Mitä voimme tietää, josta tuli myös lempi-McEwanini.

Miten hieno romaani se onkaan! Mitä voimme tietää on upea niin yhteiskunnallisena romaanina, kerrontansa osalta, kirjallisuuskirjana, ihmissuhdekuvauksena kuin rakenteellisestikin. McEwan kirjoittaa kiinnostavia historiallisia risteytymiä meidän ajastamme, muun muassa Ukraina ja Iran ovat esillä. Kuviteltua ja ihan surullisen mahdollista tulevaisuutta on tietenkin ajatus siitä, että Iso-Britannia on peittynyt isoin osin veteen – syyt ovat yksinomaan ihmisten toiminnan, sotaisuuden, seurausta. Ihmisyys on aika samanlaista kuin aina: kilpailevaa ja kyräilevää, ihastuvaa, tosiasioilta piiloutuvaa, herkkääkin.

Kaikkea leimaa myös itseäni alati viehättävä brittiläisyys, kuten McEwanin teoksissa kai aina. Tällä kertaa muun muassa muistoissa olevat (oxfordilaiset) kirjakaupat, illalliset, luonto ennen tuhoutumistaan. Ja tietenmin myös (ei vain brittiläisenä): sivistys, tietty tietoisuus omasta asemasta osana akateemista ketjua.

McEwanin teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja siihen on nautinnollista uppoutua. Kaksiosaista romaania ei voi kuitenkaan kutsua helpoksi tai nopealukuiseksi, vaan se on niitä teoksia, jotka palkitsevat kärsivällisen lukijan. Se antaa pureskeltavaa niin yhteiskunnallisesti kuin romaanihenkilöidensä tasolla. Kulttuurihistoriallisia kerrostumia (humanisteille romaanissa on myös runsaasti kiinnekohtia) on paljon – menneestä tulevaan.