~Pasi Lampela: Hellekausi~

Erottuaan Mannerista ja saman tien hänen edustamastaan konsernista Lonka laskeutui kerrosten läpi lasiputkessa, hissillä, jonka koneisto vaijereineen oli jätetty tarkoituksella näkyviin, samoin kuin koko talon tuuletusjärjestelmät humisevine putkineen; kaikki tuo mikä yhdessä lasiseinien ja avonkonttorien kanssa loi vaikututelman tarpeesta huutaa koko maailmalle: katsokaa, tässä tämä on, lopultakin kaikki on tässä, kaikki on näkyvissä, ei ole salaisuutta, ei mitään kaiken takana.

Dramaturgina tunnetuksi tulleen Pasi Lampelan esikoisnovellikokoelma Hellekausi (Wsoy 2007) liikkuu Ruuha-Suomessa asuvien ihmisten maisemissa betonilähiöistä suurtalouskeittiöiden kautta toimistorakennuksiin, sairaaloihin, asemille ja edelleen prameisiin kivitaloihin. Raha säätelee kaikkien elämää, sitä joko on tai ei ole, mutta aina se on määräävä tekijä elämän suunnassa tai suunnan puutteessa.

Lampela luo 2000-luvun puolivälin jälkeistä ajankuvaa terävin viilloin. Hän osaa samaan aikaan raportoida eri yhteiskuntaluokkien ihmisistä kuin ulkoa katsoen ja kuitenkin heidän päänsä sisälle, salaisuuksiin ja häpeätahroihinkin porautuen. Nuori alivuokralainen on kiltti poika ja hiljainen, tunnollinen keittiötyöntekijä, joka salaa nuuhkii vuokraemäntänsä alushousuja tämän ollessa poissa asunnosta. Syrjäisen motellin roskikset pursuavat kondomeja, vaikka itämafian paritusrinkejä ei sinne virallisesti toivotakaan. Se, että talossa merenrannalla asuu katkeraa väkeä, on jo melkein selviö. Kuka tosiaan jaksaisi sitä ainaista paremman puolensa esittelyä, jolla voi olla kauaskantoisempia seuraamuksia kuin Fernetiä nauttiva väki edes tajuaa.

Vihreää teetäkö tässä pitäisi killittää, kiljahtaa Anita, niinkö? Ja illalla - sitäkö sinä tosiaan haluat? - sivistyneesti ja eurooppalaisesti tässä pari lasillista, sitten taksiin ja kaikkein näiden itseään esittelevien idioottien sekaan kaupungille, kuuntelemaan sitä loputonta lörpötystä siitä miten minä kyllä sitä ja minä kyllä tätä ja miten Milanossa sitä ja New Yorkissa tätä, ja miten sivistynyttä, miten eurooppalaista se onkaan kun joku IT-miljönääri nöyryyttää tarjoilijaa viinipullon temperoinnista jossain tarttuvien tautien osastoa muistuttavassa trendipaikassa...

Novelleissa kertojina ovat niin naiset kuin miehet, nuoret poikaset, kokeneet keski-ikäiset. Onni on vilahtanut ohi, hymyilee lomakuvissa, tilalla on syyllisyydentunto. Novellihenkilöt toivovat elämälleen parempaa suuntaa, ja osa sen saavuttaakin, mutta liian monien kohdalla juna on jo jättänyt aseman eikä koskaan enää pysähdy.

Rakenteeltaan Lampelan novellit ovat ehjiä, murheellisia tunnelmapaloja. Osa täyttää haukkanovellin tradition käänteineen, mutta suuressa osassa käänne suuntaan tai toiseen on tapahtunut jo ihmismielessä. Lampela ei syytä, ei syyllistä, ei kyseenalaista eikä saarnaa. Hän vain toteaa ja tekee sen kaikkien kaunokirjallisuuden sääntöjen mukaan varsin onnistuneesti. Jos Kuvia Suomesta ei olisi nimekkeenä niin kulunut, olisi sen voinut hyvin antaa Hellekesän alaotsikoksi. Aina ei tarvitse maalata isoin vedoin, vaan alle kymmeneen sivuun voi mahduttaa sen mikä ihmiselossa on keskeistä.

Maailma on tyly. Se ei jätä jämääkään. Maailma on tyly, heikko joutuu kärsimään, laulaa Pauli Hanhiniemi. Lampelan novellien ihmisistä heikoimmat kärsivät ja maailma on tyly yhteiskuntaluokasta riippumatta. Onneksi kuitenkin jämät, elämän oljenkorret, jäävät ja kantavat eteenpäin.

Mikkelissä syntynyt ja täällä kasvanut helsinkiläinen Pasi Lampela on kirjoittanut myös toisen hienon novellikokoelman Kuolemansairauksia (2009).

***½

~Pasi Lampela: Kuolemansairauksia~

Ikävä, sisäisesti kalvava paha olo, puhumattomuus, joukkomurhapakkomielle, kasvain tai juoppous voivat olla kuolemansairauksia. Kuolemansairautta on myös nähdä maailma ilman valoa, mutta onneksi kuolemansairauden voi parantaa ujuttamalla väliin toivoa vaikka väkisin.

Näytelmäkirjailijana tunnetuksi tulleen Pasi Lampelan toinen novellikokoelma Kuolemansairauksia tarkastelee ihmisiä, etupäässä suomalaisia miehiä, vailla valoa. Jos asiat ovat ulkoisesti hyvin, sataa sisäisesti räntää. Tuskainen olo ja ahdistus on novellien henkilöiden ominta ja sisintä itseä. Valoisanakin hetkenä henkilöt tuntevat kaipuuta johonkin muuhun, halua muutokseen tai pakoon kaikesta. Lukijan onneksi joukkoon mahtuu myös niitä, joille ankeus, jopa sietämättömän raskaat teot, tuovat mukanaan ehjemmäksi ihmiseksi kasvua.

Lampelan novelleissa ihmiselo on ulkoisesti hyvin keskiluokkaista ja tavallista. Ihmiset elävät kuin eivät eläisi ollenkaan. Lauantai-iltana kahden pojan isä katsoo urheilua ja ruokapöytää kattava äiti on aina huolissaan jostain. Toisaalla perhe uskoo etelänloman korjaavan jo vuosia kestäneen hajoamisen. Novelleista koskettavin on Tyttö, jossa perheenäiti haluaa tarjota vankilasta vapautuneelle veljelleen, kuuden ällän ylioppilaalle, mahdollisuuden uuteen alkuun yhteiskunnassa. Traagisuudestaan huolimatta Tyttö nousee kokoelman toiveikkaimmaksi tarinaksi.

Ei sairaus ole minussa. Sairaus on jossain muualla, minun ympärilläni. Se on näissä vapaaehtoisesti omasta ihmisyydestään luopuneissa, näissä ihmisyyden luopioissa, ihmisyyden irvikuvissa, jotka jaksavat jonottaa lauantaisin IKEAssa, käydä kerran vuodessa teatterissa, ostaa joululahjaksi historiallisen romaanin.

Toiveikas sen sijaan ei ole Vihan päivä. Gerdit, auviset ja saaret tulevat liki lukiessa tavallisen perheen tavallisen pojan kirjettä, jossa tämä suunnittelee pommi-iskua kauppakeskukseen, näkee sairasta kauneutta kauhussa ja veressä sekä kuvittelee kohoavansa Ikea-kansan yläpuolelle. Poika kirjoittaa, pakkaa reppuaan ja lähtee. Siinä kaikki. Analyyttisinkin lukija alkaa kantaa surua ja pelkoa sydämessään. Vihan päivä myös jää päällimmäiseksi mieleen koko novellikokoelmasta, vaikka mieluummin kuulisin Hengen ja elämän Chopinia, vaikka sen kirkkaudellekin Lampela antaa surulliset kasvot:

Lunta tulee hiljalleen kuin Chopinin musiikkia ja silti paistaa aurinko. Se saa hänet epäilemään aistejaan. Suuria uneliaita hiutaleita leijailee ei mistään, keskellä kirkasta keskipäivää, kuin unessa.

Vaikka kokoelman novellit ovat pääosin ankeita, olen hyvilläni kohdattuani tämän lukukokemuksen. Pasi Lampela kirjoittaa väkevästi ja vailla kliseitä. Hänen kielensä on kirkasta kuin pakkaspäivä, jolloin ulkona näyttää kuulaalta, mutta jolloin ulkona tuuletetut petivaatteet haisevat pakokaasulle ja on vaikea saada henkeä. Jos jotain kritisoisin, niin novellien tyyli paikoin liian yhtenäinen. Tekstistä ei puutu särmää, mutta toisinaan unohtaa lukevansa novelleja; Kertojanääni on turhan samanlainen monissa tarinoissa, vaikka niiden aihepiirit vaihtelevat perhekuvauksista salarakkaisiin ja joukkosurma-aikeista vanhemman ja lapsen suhteeseen.

Vaikka Lampelan kieli ja mielenmaisemat ovat perimiehisiä, on hänen tekstinsä kaunista. Tähän kauneuteen sisältyy aina aimo annos surua. Vaikkei paljon naurata, ei Lampelan tekstissä ei ole mitään turhaa.  Ei ainakaan marraskuussa.

PS. Mikkelissä vuonna 1969 syntynyt Pasi Lampela on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa samalla pohjoissavolaisella pikkupaikkakunnalla kuin minä. Tämä tietenkin lisäsi kiinnostustani hänen teksteihinsä ja koetin rivien välistä lukea kotiseutukuvauksia. Onneksi (!) en niitä onnistunut löytää, jollei sellaiseksi lasketa novellissa Poika kesämarkkinoita ja kaupungin halki virtaavaa jokea.

***½