~Pasi Lampela: Hellekausi~

Erottuaan Mannerista ja saman tien hänen edustamastaan konsernista Lonka laskeutui kerrosten läpi lasiputkessa, hissillä, jonka koneisto vaijereineen oli jätetty tarkoituksella näkyviin, samoin kuin koko talon tuuletusjärjestelmät humisevine putkineen; kaikki tuo mikä yhdessä lasiseinien ja avonkonttorien kanssa loi vaikututelman tarpeesta huutaa koko maailmalle: katsokaa, tässä tämä on, lopultakin kaikki on tässä, kaikki on näkyvissä, ei ole salaisuutta, ei mitään kaiken takana.

Dramaturgina tunnetuksi tulleen Pasi Lampelan esikoisnovellikokoelma Hellekausi (Wsoy 2007) liikkuu Ruuha-Suomessa asuvien ihmisten maisemissa betonilähiöistä suurtalouskeittiöiden kautta toimistorakennuksiin, sairaaloihin, asemille ja edelleen prameisiin kivitaloihin. Raha säätelee kaikkien elämää, sitä joko on tai ei ole, mutta aina se on määräävä tekijä elämän suunnassa tai suunnan puutteessa.

Lampela luo 2000-luvun puolivälin jälkeistä ajankuvaa terävin viilloin. Hän osaa samaan aikaan raportoida eri yhteiskuntaluokkien ihmisistä kuin ulkoa katsoen ja kuitenkin heidän päänsä sisälle, salaisuuksiin ja häpeätahroihinkin porautuen. Nuori alivuokralainen on kiltti poika ja hiljainen, tunnollinen keittiötyöntekijä, joka salaa nuuhkii vuokraemäntänsä alushousuja tämän ollessa poissa asunnosta. Syrjäisen motellin roskikset pursuavat kondomeja, vaikka itämafian paritusrinkejä ei sinne virallisesti toivotakaan. Se, että talossa merenrannalla asuu katkeraa väkeä, on jo melkein selviö. Kuka tosiaan jaksaisi sitä ainaista paremman puolensa esittelyä, jolla voi olla kauaskantoisempia seuraamuksia kuin Fernetiä nauttiva väki edes tajuaa.

Vihreää teetäkö tässä pitäisi killittää, kiljahtaa Anita, niinkö? Ja illalla - sitäkö sinä tosiaan haluat? - sivistyneesti ja eurooppalaisesti tässä pari lasillista, sitten taksiin ja kaikkein näiden itseään esittelevien idioottien sekaan kaupungille, kuuntelemaan sitä loputonta lörpötystä siitä miten minä kyllä sitä ja minä kyllä tätä ja miten Milanossa sitä ja New Yorkissa tätä, ja miten sivistynyttä, miten eurooppalaista se onkaan kun joku IT-miljönääri nöyryyttää tarjoilijaa viinipullon temperoinnista jossain tarttuvien tautien osastoa muistuttavassa trendipaikassa...

Novelleissa kertojina ovat niin naiset kuin miehet, nuoret poikaset, kokeneet keski-ikäiset. Onni on vilahtanut ohi, hymyilee lomakuvissa, tilalla on syyllisyydentunto. Novellihenkilöt toivovat elämälleen parempaa suuntaa, ja osa sen saavuttaakin, mutta liian monien kohdalla juna on jo jättänyt aseman eikä koskaan enää pysähdy.

Rakenteeltaan Lampelan novellit ovat ehjiä, murheellisia tunnelmapaloja. Osa täyttää haukkanovellin tradition käänteineen, mutta suuressa osassa käänne suuntaan tai toiseen on tapahtunut jo ihmismielessä. Lampela ei syytä, ei syyllistä, ei kyseenalaista eikä saarnaa. Hän vain toteaa ja tekee sen kaikkien kaunokirjallisuuden sääntöjen mukaan varsin onnistuneesti. Jos Kuvia Suomesta ei olisi nimekkeenä niin kulunut, olisi sen voinut hyvin antaa Hellekesän alaotsikoksi. Aina ei tarvitse maalata isoin vedoin, vaan alle kymmeneen sivuun voi mahduttaa sen mikä ihmiselossa on keskeistä.

Maailma on tyly. Se ei jätä jämääkään. Maailma on tyly, heikko joutuu kärsimään, laulaa Pauli Hanhiniemi. Lampelan novellien ihmisistä heikoimmat kärsivät ja maailma on tyly yhteiskuntaluokasta riippumatta. Onneksi kuitenkin jämät, elämän oljenkorret, jäävät ja kantavat eteenpäin.

Mikkelissä syntynyt ja täällä kasvanut helsinkiläinen Pasi Lampela on kirjoittanut myös toisen hienon novellikokoelman Kuolemansairauksia (2009).

***½