Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
Kansi Anna Makkonen
284 sivua
Ennakkokappale kustantajalta
Kotimainen romaani

Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotakin. Toisinaan olen varma siitä, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio.

Anna Kareninassa sanotaan, että ”jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan”. Miten onni muuttuu onnettomaksi? Miten ja miksi perhe hajoaa? Suuressa kansainvälisessä järjestössä työskentelevät Markus varttuu uskonnollisessa perheessä yhdessä vanhempiensa ja kolmen siskonsa kanssa. Unenomaiset kesät sujuvat Porkkalassa, talvet Helsingissä. Siskoista Ellen on lahjakas viulusti, jolle povataan menestyksekästä uraa. Viulu kuitenkin vaikenee. Toisena ajankohtana Markuksen kaksoissisko Carola eristetään perheestä. Kun Yhdysvalloissa asuva Markus saa sekä monta asiaa muuttavan kirjeen että suru-uutisen Suomesta, joutuu hän pohtimaa uudella tavalla sitä, mikä on tärkeää, mikä on hänen oma tiensä maailmassa.

Huh, nyt en tiedä, mitä sanoisin. Tätä kirjoittaessani bloggauksen sanat vasta hakevat muotoaan enkä edes aio editoida tätä hakemista pois. Vahvan vaikutuksen tekevät romaanit saavat aikaan tätä hapuilua, mutta nyt sanoihin: Ben Kallandin romaani Vien sinut kotiin on herkkävireinen ja vahva teos hajonneesta perheestä, surusta, Jehovan todistajista ja musiikista.

Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Markuksen elämässä on asioita, jotka on parempi salata, mutta on myös sellaista, joka elää pinnan alla ja odottaa pääsyä valoon. Yksilön omaa tahtoa on miltei mahdotonta sovittaa läheisten vaatimuksiin. Lopullisuus on läsnä alusta saakka, mutta lopullisuus pitää sisällään jatkuvuutta, elämällä on aina yllätyksiä hihassaan.

Markuksen perheen kipupisteistä moni johtuu uskonnosta. Olen aiemminkin kirjoittanut, että uskontoa käsittelevät romaanit kiinnostavat minua – nimenomaan kiinnostuksen vuoksi. En omaa riviluterilaisuutta vahvempaa taustaa eikä minun tuttavapiirini ole koskaan kuulunut yhtään Jehovan todistajaa (ainakaan siten, että tietäisin jonkun tuttavani kuuluvan kyseiseen uskontoon). Käsitykseni Jehovan todistajista pohjautuu pitkälti median luomiin mielikuviin. Osaltaan Kallandin romaani vahvistaa käsityksiäni: miehisen uskonnon maailma on julma, yhtä lailla naisille kuin kaikille epäileville jäsenilleen. Uskonto, josta voisi puhua järjestönä, toimii suuren yrityksen tavoin, ja vaikka kaikesta voi periaatteessa neuvotella, niin käytännössä omaääniset ajattelijat häivytetään taustalle tai kokonaan omilleen. 

Uskonnon ja perhesuhteiden rinnalla kulkevat musiikki ja maisemat. Musiikki Händelin Messiaasta Nirvanan Rape me -kappaleeseen, maisemat merenrannoilta huvila-alueille ja New Yorkin ravintoloihin. Kalland kirjoittaa kaikesta tyylitietoisesti. Hänen tekstinsä kantaa, hän kirjoittaa kauniita lauseita, muttei jaarittele. Kerronta on enemmän toteavalla tavalla muistelevaa kuin laajasti kuvailevaa, mutta silti tai juuri siksi se on niin taidokasta. Lukijalle tarjotaan sekä tilaa että läheisyyttä. Kallandin teksti kulkee kuin sinfonia: hiljaisesti silloin kun tarpeen, voimakkaasti, kiihkoisastikin silloin, kun aika on.

Kallandin kerronta ei notkahda hetkeksikään. Draaman kaari on täyteläinen, joskin paikoin (syystäkin) kärjistetty. Lauseet kulkevat vaivatta, juoni vetää lukijan mukaansa. Haikea ja kipeä tunnelma lepattelee sydänalassa. Kertojana toimiva Markus muistelee niitä hetkiä, jotka nyt tuntuvat merkityksellisiltä. Markuksen elämän fragmenteista muodostuu ehjä ja kaunis romaani.

Vien sinut kotiin jättää samalla kertaa surullisen ja onnellisen olon, mikä kielii Kallandin romaanin tyyllikkäästi pakahduttavasta voimasta.