Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus
Kustantaja: Wsoy 1957 (Nuorten toivekirjasto, 2. painos)
Alkuteos: Das doppelte Lottchen 1949
Suomentanut: Kyllikki Nohrström
Kuvitus: Walter Trier
Ulkomainen lastenromaani, Saksa
Sivuja: 143
Äkkiä hänen silmänsä laajenevat hämmästyksestä. Hän tuijottaa Liseä. Nyt Lisekin katselee silmät pyöreinä. Häkeltyneenä hän tarkkailee uuden tytön kasvoja.
Muut lapset ja Ulrike neiti tuijottavat hölmistyksissään vuoroin toista, vuoroin toista. Kuljettaja työntää takkinsa niskaan, raapii päätään ja unohtaa sulkea suunsa. Mikä nyt on hätänä?
Lise ja uusi tyttö ovat niin samannäköiset, että heitä ei voi erottaa toisistaan. Toisella on kylläkin pitkät kiharat ja toisella tiukat palmikot, mutta se on todella ainoa ero!
Seebühlin vuoristokylä on koulutyttöjen kesäonnela. Sen ilmassa surisee nauru, huuto, supatus ja kikatus. Pienet saksalais- ja itävaltalaistytöt viettävät kesää lastenkodiksi kutsutussa, suomalaista kesäleiriä muistuttavassa paikassa, jossa päivät ovat täynnä aamiaisia ja lounaita, uintiretkiä ja uusia ystäviä. Yhtenä iltapäivänä bussi tuo leirille uusia tyttöjä Etelä-Saksasta, heidän joukossaan münchenilainen Lotte, sievä vaalea saparopää. Wieniläisen kapellimestarin tytär, kirahahiuksinen vilkas Lise on kuin puulla päähän lyöty: Lotte on kuin hänen peilikuvansa ja kaiken kukkaraksi tytöillä on vielä sama syntymäpäiväkin. Eipä aikaakaan, kun tytöt saavat selville melkoisen salaisuuden ja alkavat järjestää yhtä ja toista sen tiimoilta niin Saksan kuin Itävallankin puolella.
Sain saksalainen lastenkirjaklassikon Lisen ja Lotten salaisuuden (1949) pienenä lahjana antikvariaatteja kiertävältä ystävältäni. Olen hänelle kiitollinen, koska olin miltei unohtanut tämän mainion Erich Kästnerin kirjan, mutta heti kun sain teoksen käsiini, muistin koko hauskan tarinan juonikulun ja tänään sunnuntaina lukaisin kirjan alle tunnissa. Nuorten toivekirjaston kirjan kansi henki jotain periviehättävää, mitä kirja tarjosi muutenkin aina kutakin lukua koskevia tiivistelmiä myöten, esimerkiksi:
SEITSEMÄS LUKU
Viikkoja on kulunut - Pepe on alistunut - Silavapannukakussa ei ole luita - Kaikki on muuttunut, ja erittäinkin Resi - Kapellimestari Palffy antaa pianotunteja - Rouva Körnerillä on omatunnonvaivoja - Anni Habersetzer saa korvapuusteja - Ihana viikonloppu.
Voi että. Silavapannukakkua, leikkisä Pepe-koira, kaukaa viisaat koulunopettajat, satu Hannusta ja Kertusta sekä ennen kaikkea lasten oma, suuri salaisuus, todellinen jymyjuttu. Lisen ja Lotten mysteeri ei tosin ole kovin suuri, se paljastuu jo kirjan ensimmäisten lukujen aikana ja teoksen saksankielinen nimeke kertoo sen lukijoille heti. Pidänkin enemmän romaanin suomalaisesta nimestä, koska lapsilukijoille kirja saattaa tarjota ihan oikean pikkuarvoituksen, ainakin itse muistelen kokeneeni kirjan parissa suuria oivalluksen hetkiä joskus 1980-luvun alkupuolella.
Lisen ja Lotten salaisuus on niitä kirjoja, joiden nostalgia-arvo on minulle suurempi kuin itse tarina. Tarinassa ei kuitenkaan ole mikään vikaa, päinvastoin. Se on klassinen veijaritarina sekä hauska ja vanhanaikaisella tavalla sydämellinen tyttökirja, joka ottaa ilon irti kaksoisolentoteemalla leikittelystä. Kästner osaa eläytyä toisen maailmansodan jälkeiseen koulutyttöjen maailmaan - tosin ilman häilähdystäkään sodasta, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon kirjan kirjoitusajankohdan. Pasifistina tunnetulla Kästnerillä oli muutoin paljon sanottavaa natsi-Saksasta, sodasta ja rauhasta. Lisen ja Lotten salaisuus kertoo paitsi tyttöjen maailmasta, myös aikuisten mietteistä yllättävän syvällisellä tavalla. Kirjan kertojanääni vuorottelee Lisen ja Lotten, muutaman aikuishahmon sekä kaikkitietävän, lukijaa suoraan puhuttelevan kertojan näkökulmissa sujuvasti ja juonivetoisen tarinan imua ylläpitäen.
Juonivetoituus lie paras termi luonnehtimaan Kästnerin romaania. Suvantokohtia ei juuri ole, mutta ei niitä aina kaipaakaan. Kirjan raikas maailma tuntuu paikoin suorastaan modernilta, vaikka sen sukupuolirooleissa on paljon ajalleen ominaista konventionaalisuutta. Joka tapauksessa tytöt ovat koko ajan romaanin keskeistoimijoita ja siinä mielessä he toimivat hyvin klassisten tyttökirjahahmojen viitoittamalla tiellä tuittupäisinä ja idealistina neitokaisina.
Kokonaisuutena Lisen ja Lotten salaisuus oli ainakin minulle nautittavaa luettavaa. Se palautti mieleeni tuulahduksen omasta lapsuudestani. Se myös lunastaa paikkansa perheeni kirjahyllyssä, sillä haluan ehdottomasti, että tyttäreni tutustuu tähän mainioon lastenromaaniin jo ihan muutaman vuoden kuluttua, sillä maailma voi olla hyvinkin erilainen riippuen siitä, näkeekö sen Lisen vai Lotten silmin.
****
Miten sinä luet lapsuutesi ja nuoruutesi suosikkikirjoja? Jätätkö ne mieluiten ajan kultaamiksi muistoiksi? Palaatko niihin aina aikakausi toisensa jälkeen kuin tutun ystävän pariin? Vai pelkäätkö niitä, ehkä ne tuntuisivatkin nyt aikuisella lukukerralla vierailta ja vääränlaisilta? Minulla on kaikenlaisia kokemuksia, Lisen ja Lotten salaisuus kuuluu onneksi niihin ajan kultaamiin suosikkeihin, joiden kanssa oli hauska tavata uudestaankin.
