Kasvoin lapsena hauskalla tavalla sallivassa ympäristössä: olin partiolainen ja kävin pyhäkoulussa, mutta olin myös mukana rauhanmarssilla sekä katsoin neuvostoliittolaisia piirroselokuvia Suomi-Neuvostoliitto-seuran järjestämässä lastentapahtumassa. Ukillani oli Mannerheimin kuva kullanvärisissä kehyksissä, kotona oli itsenäisyyspäivänä aina valkoinen pöytäliina. Partiolaisuuteeni liittyi soihtukulkue, jonka jälkeen oli ihana palata kotiin syömään äitini leipomia joulutorttuja sekä istua lukemassa Endeä siskoni ja minun yhteisessä huoneessa, jonne olimme saaneet kauan ruinaamamme värivalot.
Luin Tarinan vailla loppua joka itsenäisyyspäivä ainakin neljän-viiden vuoden ajan. Sitten kirjan lukemiseen tuli vuosien tauko ennen kuin sain romaanin joululahjaksi siskoltani, joka muisti, kuinka rakas tämä kirja oli minulle ollut. Tunsinkin suoranaista jännitystä avatessani kirjan, olisiko se edelleen samanlainen? Oliko se oikeasti painettu punaisella ja vihreällä fontilla? Oli se - on se.
Lyhykäisyydessään kerron kirjan juonesta sen, että Tarina vailla loppua kertoo koulukiusatusta Bastianista, jonka suurin onni on viettää aikaansa Karl Konrad Koreanderin omistamassa antikvariaatissa etsimässä itselleen sopivaa luettavaa. Eräänä sateisena marraskuun päivänä hän kohtaa erityistä vetovoimaa hohkavan kirjan nimeltä Tarina vailla loppua, varastaa sen ja alkaa lukea kirjaa koulunsa ullakolla mattokasan päällä. Bastianin lukema kirja kertoo Fantaasian maasta, joka on vaarassa tuhoutua, koska kukaan ei osaa antaa Ikuisen Lapsuuden Valtiattarelle uutta nimeä. Ennen pitkää Bastian huomaa olevansa yksi hahmo kirjassa, kulkevansa surujen soilla ja Yölehto Perelinissä, keijujen, menninkäisten, oraakkelien ja peikkojen maailmassa. Apunaan hänellä ovat Atréju ja lohikäärme Fuhhuur.
Minun on tunnustettava, etten muista kirjasta muuta kuin kehystarinan sekä kirjan tunnelman. Se on ihmeellinen. Ja muisto tuosta ihmeellisyydestä on pysynyt mielessäni vuosia, jo vuosikymmeniä. Tästä hienosta kirjasta on kirjoittanut blogiinsa ainakin Morre. Hänen kirjoituksestaan saatte varmasti paremman kuvan itse kirjasta kuin minun huokailevanmuistelevasta tekstistäni.
Muistan - tiedän - kuitenkin, että loppuvuoden pimeään vuodenaikaan hyvin sopiva kirja on tarina rohkeudesta ja uskalluksesta. Se on lasten- tai nuortenromaani, mutta se on puhutellut lukuisia aikuisia, koska se on harvinaisen viisas ja kaunis kirja. Se ei ole yksiselitteinen romaani hyvästä ja pahasta, vaan kaikilla, jopa Bastianilla on omat itsekkäät pyrkimyksensä. En ole koskaan ollut fantasiakirjojen ystävä, mutta jotkut klassikot, kuten tämä Enden kirja, Tolkienin Hobitti sekä Tarina vailla loppua ja Ursula Le Guinin Maameren tarinat ovat minulle rakkaita.
En ole lukenut Tarinaa vailla loppua aikuisiällä kokonaan kuin kerran opiskeluaikani alkuvuosina. Siitäkin on jo aikaa, joten ties vaikka huomenna selailun sijasta antaisin Bastianin ja Fantaasian viedä minut mukaansa. Niin kiehtovana ja rakkaana kirja mielessäni elää. Toisaalta joskus kirjamuistot on hyvä pitää muistoina. Siten niiden taika säilyy kaikkein parhaiten.
Tarina vailla loppua sisältää yhden sellaisen viisauden, jota haluaisin noudattaa: Tee Mitä Todella Tahdot.
Onko teillä muilla mitään erityiseen juhlapäivään liittyviä kirjamuistoja? Luitteko lapsena tai luetteko nyt aikuisena jonkun kirjan tiettynä vuodenaikana? Muistelen, että itsenikin rakastaman Tove Janssonin Kesäkirjan lukeminen on monilla oikea kesätraditio. Liittyykö itsenäisyyspäivään tai jouluun vastaavia rakkaita lukukokemuksia?
Hyvää itsenäisyyspäivän aikaa kaikille!
P.S. Silloin, kun olin Endeä lukeva partiolainen, oli tämä joululaulu iso hitti. Se on edelleenkin hyvä ja ajankohtainen.
