Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Kustantaja: Tammi 2012
Kansi: Emmi Kyytsönen
Kotimainen romaani (Suomi, Yhdysvallat)
Sivuja: 282
Hengähdin hämmästyneenä. Ehkä muistelin jotakin kauan sitten näkemääni elokuvaa. Kaikki oli vaikuttanut niin tutulta. Lähdin ajatuksissani vaeltamaan uneni talossa, samettiverhojen pimentämästä hallista ylös portaita. Tunsin tuon suuren talon, sen jokaisen huoneen. Vastaan tuli tutun näköisiä ihmisiä, palvelijoita univormuissaan. Hymyilin heille. Kuljin kohti käytävän päässä olevaa suurta peiliä, jossa oli kullatut, koristeelliset kehykset.
Mutta ei, en halunnut nähdä enempää, en tahtonut katsoa peiliin.
Suomalainen Klarissa muuttaa miehensä ja kahden lapsensa kanssa Bostoniin. Klarissa on tarkoitus viettää sapattivuotta, kirjoittaa ja olla kotiäitinä lastensa Juuditin ja Topiaksen kanssa sillä aikaa, kun hänen aviopuolisonsa Mikael luo uraa. Hän ei ole koskaan aiemmin käynyt Bostonissa, mutta kaikki tuntuu ihmeellisen tutulta - ennen kaikkea unet. Jo lapsena Klarissa oli nähnyt painajaisia naisesta, joka etsii kadonnutta lastaan. Bostonissa uni palaa ja sitä myötä unien määrä: kuka on unien Corinne? Miksi Klarissa näkee unia hänestä? Miksi ne tuntuvat niin todellisilta?
Karoliina Timosen esikoisromaani
Aika mennyt palaa (2012) on kustantajan esittelyn mukaan todellisuuden rajoja venyttävä, omaperäinen ja kiehtova lukuromaani. Esikoiskirjailija Timonen on monille tuttu
Kirjava kammari -blogista. Minulle hän on paitsi esikoiskirjailija ja blogikollega, myös hyvä ystävä: Karoliina.
Sen vuoksi tämä tekstini ei ole blogiarvio, vaan eräänlainen esittely Karoliinan kirjasta sekä pohdintaani siitä, miltä tuntuu lukea ystävänsä kirjaa; ja miltä tuntuu lukea Aika mennyt palaata toiseen kertaan. En aio ruotia kirjaa edes "hampurilaismetodilla", vaan kirjoittaa siitä toivon mukaan mahdollismman kauniisti. Karoliinan luvalla kerron, että minulla oli ilo lukea eräs käsikirjoitusvaiheen teksti noin vuosi sitten. Pääsin siis lukemaan jotain tuttua ja silti uutta.
Ostin kirjan tasan viikko sitten aurinkoisena syyskesäisenä lauantaina. Lähdin Helsinkiin yhdessä kuusivuotiaan tyttäreni kanssa, sillä meillä molemmilla oli tärkeää ostettavaa: lapseni sai elämänsä ensimmäiset balettitossut, minä taas pääsin vihdoin näkemään ystäväni kirjan valmiina. Kaunis, aamusta kuulas ja päivästä lämmin sää tuntui sopivan siihen pieneen juhlallisuuteen, jonka vallitessa molemmat ostokset suoritimme. Aika mennyt palaa löytyi kirjakaupasta nopean etsinnän jälkeen ja hauskana sivujuonteena kerron, että tyttäreni oli tunnistavinaan kirjan kannesta Karoliinan. No, kirjailijan kuva löytyy kannen sisäliepeestä, vaikka toki kannen vaalea nainen Karoliinaa hieman muistuttaakin; kannen nainen on Klarissa. Vai onko hän sittenkin Corinne?
Kun sitten viikolla aloin lukea kirjaa, minua ihan jännitti: millainen siitä sitten tuli? Ovatko Klarissa ja Corinne sellaisia kuin muistin? Minkä verran valmis kirja on elänyt käsikirjoitusvaiheesta? Luenko enemmän Karoliinaa, tuttua henkilöä, vai osaanko uppoutua tarinaan? Miten minulle käy ystäväni kirjan lukijana? No, hyvin kävi.
Heti alussa pikku-Juuditin kysyessä Klarissa-äitinsä unista minuun asettui hyvä tuttuuden tunne enkä tarkoita tuttuutta käsikirjoitusvaiheen lukukokemuksen kanssa, vaan varmuutta siitä, että kirjan henkilöhahmot jaksavat kyllä kantaa heille kirjoitetun tarinan. Samalla tavalla hyvin kävi romaanin juonen kanssa, sitä oli ilo lukea: unet, arvoitus, äidit ja tyttäret, eri aikakaudet, huoli, rakkaus ja unimaailma, Bostonin-kodin arki sekä sen rinnalla Corinnen tarina, sovittuivat miellyttävästi ja sopivan jännitteisesti yhteen. Käsikirjoitus oli kokenut muutoksia, kuten kirjan toimitusvaiheessa poikkeuksetta tapahtuu, mutta kirja vei minut mukanaan siinä määrin, etten enää tarkkaan muistanut ensimmäisen lukukokemukseni yksityiskohtia. Karoliinan romaani tuli kohdalleni selvästi oikeaan aikaan, koska se tuntui vastaavan tarinankaipuuseeni.
Sen verran ystäväni kirjaa blogiarvioin, että voin sanoa tekstin olevan sujuvaa. Tarina tempaisee mukaansa, sen arvoituksellisuus kiehtoo ja bostonilainen miljöö tuntuu elävältä. Kirjan loppu sai minut aidosti liikuttumaan, ja (kuten olen usein sanonut) minähän en tavallisesti lukiessani kyynelehdi. Aika mennyt palaa on vahva ja arvoituksellinen lukuromaani, jota mielihyvin suosittelen kaikille tarinavetoisten romaanien ystäville.
Lämpimät onnittelut ja lukijakiitokset hienosta esikoisromaanistasi, Karoliina!
Edit. 7.9.2012 Eilen kirjasta ilmestyi kaksi blogiarviota:
Leenan ja
Anni M:n.
