Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan

Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan
Kustantaja: WSOY 1976 (4. painos 1995)
Kansi: Eeva Mehto
Kotimainen jännitysromaani
Sivuja: 256

Viinamäen kylä nyt ainakin oli Kuopion takana jos mikä. Ja Rainan raporttien mukaan melkein kaikki asukkaat olivat Tikkasia.
Mutta huolimatta Martin ibseniläisestä kaudesta, välittämättä isomummu Loviisan koti-ikävästä, olisin jarruttanut kiivaasti - jos olisin tiennyt että Mustikkamäen tilan kauppakirjassa mainittuun irtaimistoon sisältyi myös kauniin nuoren tytön pakastettu ruumis.

Aloitteleva jännityskirjailija ja entinen äidinkielen opettaja Liisa Halla, kirjan minä, muuttaa miehensä, virkavapaalla olevan poliisin Martti Hallan kanssa Ylä-Savoon Viinamäen kylään. Liisa toivoo saavansa inspiraatiota dekkariinsa, Martti haaveilee ränsistyneen Mustikkamäen tilan remontoimisesta. Vantaalainen rivitalo-osake ja pääkaupunkiseudun houkutukset jäävät taakse ja korvaantuvat talorötisköllä, kokonaisella Tikkas-joukolla Viinamäen Santtu-parasta Uteliaaseen Eukkoon, opettajaan, saakka ja edelleen hartiat lysyssä kulkevaan Poekaan sekä myytisellä isomummu-Loviisalla, josta vieläkin puhutaan kylänraitilla. Liisan kirjoitustyö ei ota sujuakseen inspiroivasta aitosavolaisesta ilmapiiristä huolimatta, mutta muuten kaikki voisi olla hyvin, ellei Mustikkamäen kellarista sattuisi löytymään sulamistilassa olevaa punasaappaisen tytön ruumista.

En ole varma, olenko aiemmin lukenut Eeva Tenhusen Kuoleman savolaiseen tapaan (1976) vaiko en. Kuvittelin, muistin, lukeneeni kirjan sen nimen ja kehystarinan perusteella, mutta kun nyt oikeasti tartuin kirjaan, en muistanut siitä mitään. Innostuin Tenhusesta uudelleen viime syksynä ja aion nyt harvakseltaan lukea hänen teoksiaan. Tenhunen on mielestäni erinomainen dekkaristi ja hieno kirjailija.

Kun Viinamäen Santtu höylisti lupaa tulla auttamaan Marttia huussin alusen tyhjennyksessä "huomenna, heti puolilta päivin", se tosiaan vilpittömästio aikoo tehdä niin - sillä hetkellä.
Tilanne tuo mieleen erään kohtauksen Graham Greenen romaanista Jutun loppu. Siinä sankaritar (Janet/Julie?) vakuuttaa rakkauttaan aitosavolaiseen tapaan: Rakastan sinua ikuisesti - tällä hetkellä (sitaatti ei ole sanatarkka - enkä valitettavasti pysty täsmentämään sitä. Tilasin kirjan kirkonkylän kirjakaupan välityksellä noin puoli vuotta sitten; tulee ensi viikolla.)
Lupaus siis annetaan aina yhtä vilpittömästi, mutta huomiseen sen sitovuus ei yllä - saati sitten ensi viikkoon: aika on toinen, olosuhteet muuttuneet.

Kuolema savolaiseen tapaan on erinomaisesti nimetty kirja. Kuolema ja savolaisuus ovat sen kantavat voimat. Tenhusen romaani on varsin humoristinen kirja, mutta luulen että kirjan huumori avautuu parhaiten niille, joilla on savolaisia (tai karjalaisia, uskon samanlaisen henkisen kierosilmäisyyden sopivan ainakin mielikuvien tasolla kumpaankin heimoon) juuria tai vähintäänkin tuttavia. Sillä siinä missä Viinamäen Santun jahkailu rinnastuu varsin hyvin Graham Greenen romaanihahmon rakkausvakuutuksiin, on savolainen höveliys ainakin minun mielestäni erittäin ymmärrettävää: kuten Marttikin lopulta ymmärtää, Savossa olisi tavattoman epäkohteliasta, suorastaan tylyä, kieltäytyä jostain asiasta. Vastapuolen on vain ymmärrettävä, että tilanteet ovat, tuota, eläväisiä ja muuttuvia. Kyntilän laittaminen vakan alle on jo Jotakin, koska kaikilla ei ole sitäkään vähää vakan alle pantavaa. Loppujen lopuksi kirja taitaa paitsi pitää naurunalaisena, omalla tavallaan myös ylistää itäsuomalaista elämänasennetta.

Kuolema savolaiseen tapaan ei ole pelkkä hupaisa savolaiskuvailu, vaan se on myös ehta dekkari. Siinä on murha, ja toinenkin. Punasaappaisen tytön kuoleman lisäksi tapahtuu kunnon dekkarin tapaan totta kai toinenkin veriteko. Mahdollisia syyllisiä on useita, itse asiassa kuka tahansa voisi olla murhaaja. Tällä kertaa jännitys ei kuitenkaan tihene. Kyse ei ole siitä, etteikö Tenhunen olisi luonut kunnollista kuka-sen-teki -verkkoa. Päinvastoin, siinä hän onnistuu hyvin: itse kuvittelin arvaavani murhaajan yhdessä kohtaa, mutta myöhemmin Tenhunen pyöritteli henkilöhahmojaan siinä määrin mehukkaasti, että epäilykseni ehtivät muuttua montakin kertaa. Tarina on ehjä ja Tenhunen punoo punasaappaisen tytön arvoituksen varsin mehukkaalla tavalla. Mutta kirjalla on nimenomaan dekkarina yksi suuri ongelma: sillä, kuka murhan teki, ei ole loppujen lopuksi suurtakaan merkitystä, koska Tenhunen hukkuu tekstissään jonnekin satiirisen savolaiskuvailun, kirjailijantyöhön kuuluvan luomisvaikeuden ja kyläyhteisön sosiaalisen järjestyksen alle. Tarinan eheys ei paikkaa kerronnan jaarittelevaa poukkoulua. Kirja käynnistyy kunnolla vasta loppupuolella

Kuolema Savolaiseen tapaan ei dekkarina yllä lähellekään samaa kuin kirjailijan Nuku hyvin, Punahilkka. Punahilkka on mielestäni itse asiassa eräs parhaiten kirjoitetuista kotimaisista dekkareista. Se on tiivis, aidosti jännittävä ja pahuutta nurkissaan piilotettava romaani. Tiiviys ja oikea jännitys uupuvat Viinamäen kylästä, vaikka siellä pahuutta toki piileskeleekin. Kesäkirjana romaani on kuitenkin mainio ja Tenhusen yläsavolaisia, kaikkia noita Tikkasia ja Poekaa, on vain jollakin tasolla rakastettava. Kuten Savossa sanotaan, tottuus on niin pyhä asia, ettei sitä henno arkena käyttee.

***½

Booksy on kirjoittanut kirjasta hienon blogitekstin, jossa pohtii muun muassa sitä, kuinka savolaisuutta tarkastellaan kulttuuriantopologisesti.

Ja koska Eeva Tenhusta pidetään "Suomen Agathana", niin äänestäkää sivupalkin gallupissa sitä, ratkooko neiti Marple vaiko Hercule Poirot murhan paremmin! Omaa dekkarisuhdettaan voi kommentoida täällä ja samalla on mahdollisuus osallistua arvontaan. Aikaa on sunnuntai-iltaan 5.8. saakka.

Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka

Kotimainen keskiviikko
Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka
Kustantaja: Wsoy 1973
Kansi: Vanhempieni hyllystä löytyneestä painoksesta ovat kansipaperit kadonneet
Kotimainen romaani, jännityskirja
Sivuja: 281

Minä tiedän koko ajan että se on vain unta ja haluaisin herätä tai ainakin muuttaa sitä vähän: kääntyä vasemmalle käsityöluokan ovesta tai oikealle alakerran portaisiin, sitä kautta pääsisin ulos painajaisesta.
Mutta minun on vain kuljettava suoraan eteenpäin - niin kuin sinä iltana - vaikka tiedän että olen peruuttamattomasti myöhässä, että se on jo tapahtunut. Minun on pakko kulkea käytävä päähän asti. Askeleet kaikuvat kumeina tyhjässä koulussa - niin sinä iltana - ja se kauhea odottaa käytävän päässä.

Ulla Autio, nuori äidinkielenopettaja, herää toistuvasti samaan painajaiseen, joka johdattaa hänet kahdeksanvuoden takaisiin tapahtumiin 1960-luvun itäsuomalaiseen koulumaailmaan ja sekä murhiin, joiden aikana Ulla itse oli kuin tahmeassa alkutalvisessa unessa. Paha, susi, pimeys ja ennen kaikkea ahdasmielisyys tuntuu vaanivan kaikkialla pienessä kirkonkylässä.

Eeva Tenhusen jännitysromaani Nuku hyvin, Punahilkka (1973) vie lukijansa Kiteetä muistuttavalle paikkakunnalle itärajan tuntumaan. Suuresta kaupungista paikkunnalle muuttava Ulla, minä-kertoja, on nuori opettajaopintojaan viimeistelevä humanististen tieteiden kandidaatti, joka ei taannoisen itsemurhayrityksensä vuoksi saa töitä muualta. Romaanin kirkonkylä ei juuri nuoria opettajia houkuttele: siellä on muutama kauppa, kirkko, Osuuspankki skeä nuoriseurantalo, jossa opettajan sopii käydä elokuvissa, muttei sentään tansseissa. Parhaat ostokset ovat kumisaappaat, jotka turvaavat kuivat jalat kylän rapakkoisella pääkadulla, eikä ole mitenkään outoa, että eräänkin koululaispojan isä toimii Juurikan tähkän, paikallisen pontikkamerkin, asiamiehenä. Elämä voisi kylän sisäänpäinlämpiävyydestään huolimatta olla idyllistä ellei kaikki muuttuisi marras-joulukuussa.

Lukuvuosi alkaa hyvin. Ulla tuntuu solahtavan yhdeksi tytöistä, jotka nuorina ja naimattomina ovat opettajakunnan hierarkiassa alimpana. Kaikkein yli on tietenkin romanttisiakin haaveita monessa herättävä Tuomas Tarkiainen, rehtori ja kirkkoherra, joka saa naisen kuin naisen lankeamaan itseensä - vain platonisella tasolla, totta kai. Hänen jälkeensä hierarkiassa ovat miehet, joille sallitaan jopa juomiskulttuuri sekä flirttailu, sitten rouvat, jotka pitävät omia kutsujaan ja lopuksi tytöt. Kaiken ulkopuolella ovat se ruutupaitainen vaitonainen miesopettaja sekä värikäs kuvaamataidon opettaja. Heidät kaikki Tenhunen esittelee romaaninsa alkulehdillä Otteena K:n yhteiskoulun vuosikertomuksesta. Ulla löytää rytmin opetukseensa, osallistuu sopivassa määrin sosiaalisen elämään ja ystävystyy. Asiat saavat kuitenkin uuden sävyn syyslukukauden edetessä. Tyttöjen ikkunan takana vaanii joku, sitten Ulla löytää ensin luokan rasittavan kielikellon Marketan verisenä sekä tajuttomana ja hieman myöhemmin Tuomaksen murhattuna. Kaikki on kuin painajaista ja Ulla itse jonkinlaisessa horroksessa.

Heti marraskuun alussa paha lähti liikkeelle.
Aluksi se hiiviskeli nurkissa. Sen voi vain aavistaa kuolleessa mustassa maassa, kylmännihkeässä sumussa oka himmensi luokkien loistevalaisimet niin että tuskin näki lukea.
Lapset muuttuivat tylsiksi ja haluttomiksi, piilevä ilkeys puhkesi niissä kuin kulkutautina. Ensin se oli suhteellisen normaalia: ikkunoita vain meni rikki tavallista enemmän, tappelut toistuivat tavallista tiheämmin, väärille vastauksille hihiteltiin luokissa tavallista pahantahtoisemmin. Sitten alkoi varasteluepidemia.

Nuku hyvin, Punahilkka on mielestäni pikemminkin jännityskirja ja kouluyhteisön sosiaalis-kulttuurinen kuvaus kuin suoranainen dekkari. Toki kirjassa tapahtuu murhia, joihin löytyy ratkaisu sekä hyvin rakennettu motiivi, mutta romaanissa poliisi- tai etsivätyöskentely ei ole keskeistä, vaikka keskusrikospoliisin edustaja murhia selvitteleekin. Sen sijaan keskiössä on opettajakunnan elämän kuvaus hauskalla, oivaltavalla ja koskettavalla tavalla. Tenhunen tuntee koulumaailman. Hän osaa luoda mainioita karikatyyrejä opettajista ja oppilaista: on kiltti matematiikan tuntiopettaja, joka valvoo jälki-istuntoja muiden vuoroilla, on liian kireitä vaatteita käyttävä blondi liikunnanopettaja, jonka kiroilevan kuoren alla on epävarma maalaistyttö. On luokan rasittava kielikello sekä se liioitellun kohtelias nuorimies, jonka saa pelkällä läsnäolollaan luokkatoverinsa villeiksi. Pidin kovasti myös siitä, ettei kirja pursua raakuuksia, vaan sen jännitys ja suoranainen pelottavuus rakentuu arkisista seikoista: koko ajan pimeämmäksi käyvästä syksystä, täytetystä sudesta koulun lasivitriinissä, jalanjäljistä metsässä sekä opettajakunnan keskinäisen ystävyyden muuttumisesta kyräilyksi ja epäilyksi.

Olen lukenut Nuku hyvin, Punahilkan niin monesti, että muistin kirjasta melkein kaiken, vaikka edellisen kerran luin kirjan kymmenisen vuotta sitten. Kirja onkin minulle niin rakas, että vaikka olen suorittanut Susan nostalgiahaasteen, nostan sen muiden lukemieni haastekirjojen joukkoon eräänlaisena bonuksena. Koska Tenhusen romaani on minulle niin tuttu, ei se tarjonnut enää yllätystä murhaajan paljastuttua. Luin kirjan ensimmäisen kerran yläaste- tai lukioikäisenä, jolloin en olisi voinut aavistakaan murhaajaa. Nyt muistin syyllisen ja tämän motiivit jo heti opettajakunnan esittelyn luettuani, mutta kirja piti silti otteessaan. Lukijafokukseni tosin oli muualla: Tenhusen kirjoittajanotteessa, joka on raikasta ja yhteisökuvaukseltaan niin onnistunutta, että kirja voittaa kaikki viimeisten vuosien aikana lukemani jännityskirjat (joita on vain kourallinen).

Romaanissa on kaikesta huolimatta muutamia teemoja, jotka ovat 1970-luvun Suomessa varmasti herättäneet keskustelua ja tuntuneet rohkeilta, yllättäviltäkin. Nykulukijalle teemoissa ei ole mitään uutta, mutta 2010-luvulla kirjaa lukiessani ainakin minä pohdin muutaman ratkaisun suoranaista korrektiutta. Nyt asiat esitettäisiin varmasti toisin, vaikka juonenkulku olisikin tismalleen sama kuin vuonna 1973.

En kuitenkaan valita. Nuku hyvin, Punahilkka on omaa aikaansa peilaava kirja. Tenhunen osaa kuvata pienen kirkonkylän elämää, opettajakuntaa ja koko kouluyhteisöä, ystävyyssuhteita, mustasukkaisuutta, luontoa ja jonkinlaista itäsuomalaista mielenmaisemaa niin hyvin, että hänen tekstinsä tuntuu viidennelläkin lukukerralla raikkaalta, kotoisalta ja tuttuudestaan huolimatta jännittävältä. Suosittelen Nuku hyvin, Punahilkkaa myös niille (kaltaisilleni) lukijoille, jotka ainakin joissain määrin vierastavat dekkareita. Tenhusen tarinassa on siinä määrin tenhoa.

Suomen dekkariseuran sivulla voitte lukea Eeva Tenhusen haastattelun, jossa kirjailija pohtii muun muassa itä- ja länsisuomalaisen ihmisen eroja sekä kertoo, miksei enää kirjoita romaaneja.