Kustantaja: WSOY 2014
Alkuteos: The Goldfinch 2013
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Kansi, suunnittelu: Keith Hayes; maalaus: Carel Fabritius: Tikli
Sivuja: 893
Yhdysvaltalainen romaani
Nimittäin: jos salaisuutemme määrittävät meidät, päinvastoin kuin ne kasvot, jotka näytämme maailmalle, silloin maalaus oli salaisuus joka kohotti minut elämän pinnan yläpuolelle ja auttoi minua näkemään kuka olen. [--] Unelmat ja lumous, lumous ja houreet. Yhtenäiskenttäteoria. Salaisuus salaisuudesta.
Alun tunnelma tempaisee mukaansa: mies on sulkeutuneena hotellihuoneeseensa Amsterdamissa. On kylmä, kirkonkellot lyövät tasatunnein kuin sadunomaista tuomiota julistaen, mutta mies tuntee olonsa vangiksi. Hän näkee omituisia unia äidistään. Äidin kuolema 14 vuotta aiemmin on käännekohta ja alkusyy: silloin, keväisenä päivänä newyorkilaisessa taidemuseossa tapahtuu räjähdys, joka vie varhaisteini-ikäiseltä Theo Deckeriltä äidin ja antaa hänelle arvokkaan maalauksen, Carel Fabritiuksen Tiklin: pakkomielteen kohteen, eräänlaisen kiintopisteenkin. Äiditön Theo ajelehtii paikasta toiseen, hän asuu ensin rikkaan ystävänsä Andy Barbourin luona, myöhemmin Las Vegasissa hulttiomaisen isänsä talossa. Eri asuinpaikat ja puhdas sattumakin tuovat Theon elämään monenlaisia ihmisiä, joista merkittävimpiä ovat huonekaluja entisöivä Hobie ja tämän sukulaistyttö Pippa sekä ikätoveri, arvaamaton Boris. Elämä heittelee, mutta Tikli kulkee mukana ja ajaa Theoa yhä ahtaammalle.
Rembrandtin perintöä kantavan Carel Fabritiuksen maalaama Tikli on pieni taideteos, Donna Tarttin Pulizer-palkittu Tikli sen sijaan on tiiliskiveäkin paksumpi romaani. Tartt on kirjailija, joka julkaisee harvakseltaan ja tuntuu varjelevan yksityisyyttään, mutta jonka jokainen romaani on valtapa mediatapaus. Koska en odottanut Tikliltä niin suuria kuin Jumalat juhlivat öisin -romaanilta (turhaan) aikoinaan ja koska kirjavinkkien perusteella tiesin, että Pienen ystävän puuduttavuutta ei ollut luvassa, muodostui pariviikkoisesta tuttavuudestani Tiklin kanssa niin suotuisa lukukokemus, että pidän Tikliä omana Tartt-suosikkinani. Täydellinen tämä kokemus ei kuitenkaan ollut.
Kokonsa vuoksi Tikli on tietenkin melkoinen runsaudensarvi. Sen ajallinen kaari kattaa vain 14 vuotta, mutta noihin vuosiin mahtuu niin puolitahaton taidevarkaus, koululaiselämää, rakastumista, rikoksia, huumeita, maahanmuuttoa ja maassamuuttoa, pakkomielteitä, ikuista ikävää, ajelehtimista, opintoja, henkistä vankeutta, viittauksia kirjallisuuden klassikoihin, keskusteluja taiteesta, riippuvuuksia ja pohdintoja vapaudesta. Kaikkein eniten riippuvuutta aiheuttaa tietenkin Fabritiuksen maalaus, joka edustaa Theolle rajapyykkiä äidin kuolemaa edeltävänä ja sitä seuraavana aikana. Ennen kaikkea Tikli on jännityskertomus ja kasvutarina. Jännitystä riittää niin romaanin laajassa kaaressa - kuinka Theon ja Tiklin käy - kuin monissa pienemmissä episodeissa. Kasvutarina kytkeytyy vahvasti aina Dickensin romaaneista Rowlingin Harry Potteriin - Boris kutsuukin Theoa Potteriksi. Symboliikka on näin ollen paikoin enemmän kuin osoittelevaa.
Kokonaisuudessaan Tikli on ensisijaisesti viihdyttävää luettavaa. Mitään juonivetoista lukuromaania enempää Tikli ei tarjoa. Lukunautintoa häiritsevät pienet, ehkä huolimattomuudesta johtuvat kerronnalliset epätarkkuudet. Oletan, että Tiklin nykyhetki sijoittuu kuta kuinkin romaanin kirjoitushetkeen 2010-luvun alkuvuosina. Kuitenkin romaanin 14 vuoden taakse ulottuvissa takaumissa Theo ja Andy käyttävät iPhonea, laitetta joka tuli markkinoille vasta vuonna 2007. Voi toki olla, että Tikli sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen. Jos näin on, silloin ärtymyksenaiheeni on turha. Mainitsen myös toisesta pikkuseikasta: Voin olla sen suhteen väärässä, mutta koska Schengen-maiden sisällä saa matkustaa vapaasti, kuvittelen että junalipun ostaminen Amsterdamista Pariisiin sujuu ilman passiakin. Tiklissä passia kuitenkin tivataan juuri EU:n sisällä matkustettaessa. Kolmanneksi kirjapaksukaisessa on eräs henkilöhahmojen keskinäiseen tuttavuuteen liittyvä seikka, joka sai minut kurtistelemaan kulmiani. Jokke on kirjoittanut enemmänkin romaanin virheistä, etenkin anakronismeista. Nämä huolimattomuudet eivät onneksi kuitenkaan pilaa lukuelämystä, vaikka siitä ristiriitaisen tekevätkin.
Ne eivät kuitenkaan vie lukuiloa, koska Tartt osaa koukuttaa lukijansa, mikä juonivetoisen lukuromaanin tehtävä onkin. Tartt luo kiehtovia, joskin paikoin epäuskottavia ja kliseisiä henkilöhahmoja: Theo on tietenkin kaikkien orpopoikien perikuva, jolle antaa paljon anteeksi sekä äidittömyyden että ikuisen itsensä etsimisen vuoksi. Hobieta hurmaavampaa hahmoa saa hakea. Hän on kuin satujen hyvä kummisetä(mäinen hahmo). Taustoiltaan moniongelmainen Boris on ehkä epäuskottava, mutta hän tuo kerrontaan uutta eloa aina silloin, kun tarina tuntuu junnaavan paikoillaan. Miljöökuvauskin on viehkoa: New York houkuttaa Villagen kaduille lumisateessa ja Las Vegas on miltei irvokkaan ahdistava. Tikli liikuu todessa ja unessa, taiteissa ja houreissa. Se kunnioittaa käsityöläisyyttä ja taidetta. Kaikkein kauneimmin se korostaa ikuista äidin ikävää, sitä miten kaikki olisi ollut paremmin jos äiti olisi jäänyt henkiin.
Tartt luo viihteensä niin hyvin, että minut se saa minut haikailemaan joulukuiseen, tähtikoristeiden, tuulen, nuotiotulten ja pyöräilijöiden Amsterdamiin, ihastumaan puupintoihin ja palauttamaan mieleeni vanhan rakkauteni, hollantilaisen maalaustaiteen mestareiden työt. Vaikka Tiklistä olisi huoletta voinut supistaa muutamankin sata sivua, on ihailtava Tarttin taitoa kietoa lukija kerrontansa verkkoihin. Kaikkine puutteineenkin Tikli on niitä romaaneja, joissa tuntuu leijailevan kerronnallisia taikahippusia.
--
Tikli on ollut esillä monissa kirjablogeissa. Nyt linkitän vain Minnan, Kirsin ja Ompun.
