jos tahdot taivalta karua
läpi tulen ja veden ja jäljettömiin.
Polun ojennus kesyttää uuvuksiin.
Mene rimpeä pitkin
ja kuuntele kurppaa,
mene tiheikön kautta tiettömiin.
(kokoelmasta Vedessä palaa, Wsoy 1954)
Jennin runohaasteeseen on aina ihana vastata ja nyt sain syyn tuoda Mirkka Rekolan hienoa runoutta blogiini.
Me emme menneet tiettömiin, vaan kolmen sukupolven naisten kera poimimaan puolukoita ja haaparouskuja. Viisivuotiaani etsi myös mörrimöykyn koloja, söi munkkia ja löysi vielä jäkälän peittämän haltiasauvan. Olin lapsuusmaisemissani Savossa.
Kävimme myös vanhan kouluni pihassa. Kouluaikaan meillä oli kummitushuone ja ulkohuussit. Joulukuussa valoimme kynttilöitä ja vanhan UKK-ajan hengessä joka talvi hiihdettiin perheviesti (edit.: joka ei ollut oikea UKK-hiihto, Koivisto taisi olla jo presidenttinä). Koulurakennus pääsi myös mukaan Kaarina Huhtisen nuortenromaaniin Kelloaaria. Nyt vanha kouluni on monitoimitalo erilaisten järjestöjen tarpeisiin. Uusi (hah, 1980-luvun lopulla valmistunut) koulu sijaitsee reilun kilometrin päässä. Siellä on totta kai sisävessat, liikuntasali ja kaikki muu tarpeellinen, mutta sieltä ei varmasti pääse vuorenpeikkojen vuorelle eikä kummitussalolle.
