Heinäkuu oli kuuma, ilma väreili ja maa oli karhea kuin raspattu lampaansorkka. Aurinko imi värin kaikesta, ja Little Weed liris purona himmeiden kivien välissä. Kuukauden päästä kuumat kivet kuivattaisivat senkin noron, ruoho paahtuisi valkoiseksi ja saarnaajat rukoilisivat sadetta. Rose ei kyennyt nukkumaan sisällä mökissä, koska siellä oli kuuma kuin mustassa hattuaskissa. Kerran hän kantoi tyynynsä isolle porraskivelle ja makasi siinä, kunnes hyttyset ajoivat hänet takaisin neljän seinän sisään.
Wyoming on preerian ja vuorten, karkeiden miesten ja naisten, karjapaimenten ja hiilikaivosten, rodeoiden, yksinhuoltajien, juoppojen, huonomaineisten kaunottarien ja maallisen köyhyyden osavaltio. Kaikesta huolimatta väki sinnittelee päivästä toiseen luonnonolojen, suuryhtiöiden ja perhetragedioiden varjossa kasvaen sitkeiksi ja sinnikkäiksi. Annie Proulxin novellikokoelma Näin on hyvä. Kertomuksia Wyomingista 3 (Otava 2011; Fine Just the Way It Is 2008) nivoutuu täydellisesti yhteen Proulxin aikaisempien Wyoming-kirjojen, Lyhyen kantaman ja Maan tomua-kokoelman, kanssa.
Näin on hyvässä Proulx kuljettaa lukijansa paitsi nykypäivän Wyomingiin, myös 1800-luvulle uudisraivaajien traagiseen elämään, kivikautiseen puhvelinmetsästykseen sekä suoraan Helvettiin, jossa Saatana pohtii keinoja kiusata ihmisiä ja laajentaa omaa toimintaansa. Marunapensaan oudosta kasvamistavasta kertova Marunalapsi taas lähentelee tunnelmaltaan Stephen Kingin (parhaita) tarinoita. Vaikka Proulxin novellien aihepiirit vaihtelevat, on kaiken ytimenä toimeentulon vaikeus ja elämän murjomana oleminen. Vanhat cowboylaulut ovat syystäkin surujen soittoja.
Proulxin satiiriset ja fantasiaa lähestyvät kertomukset ovat mainioita ja tunnelmaltaan tiheitä. Niitä lukiessani naurahdin moneen otteeseen kuivasti, koska voisiko esimerkiksi vanha vihtahousu palkata grynderihommiinsa osuvammin Irakin sotaa kuvailevaa firmaa kuin Murska & Tappio? Silti itse ihastuin enemmän Näin on hyvän arkisempiin kertomuksiin. Esimerkiksi vanhainkodissa asuvan miehen lapsenlapselleen kertomat sukutarinat novellissa Suku on rakkain tai Maha pystyssä ojassa-tarinan Irakin sotaan lähtevä Dakotah tulevat läheisiksi ja mietityttävät pitkään kirjan kansien sulkemisen jälkeenkin. Proulxin novelleissa ruoka on useimmin hirvenlihaa tai pihvejä ruskeassa kastikkeessa, maissimuhennosta ja ranskalaisia perunoita, joita jotkut edelleen sanovat vapauden perunoiksi. Koti on pieni murjupahanen, likavarpaisia lapsia liikaa tai ei ainokaistakaan.
Siinä mielessä Wyoming oli hankala paikka; sanoi tai teki mitä tahansa, se seurasi ihmistä elämän loppuun saakka. Siinä sitä oli alueellista sukupiiriä kerrakseen.
Wyomingin karuus lyö leimansa ihmiseen yhteiskuntaluokasta riippumatta. Maailma kuitenkin muuttuu myös takapajulassa. Kun ennen leveä vyönsolki kertoi karjapaimenen arvoasemasta, on se nykyisin vain yksi bingosta saatava palkinto. Kukaan karjatiloilla kasvaneistakaan ei halua katsoa enää televisiosta härkärodeon mestaruuskilpailuja, vaan poliisisarjat, tositeeveetöhkä sekä koira- ja kissaohjelmat täyttävät vanhusten päivät ja alkuyöt. Vanhanajan tulisieluiset saarnaajat ovat televisioon siirtyneitä irstailevia rahantekokoneita. Proulx saa lukijansa uskomaan, että vain Wyomingissä voi sinisen neonvalokilven sovittaa yhteen hirsisten seinien kanssa ja pitää siitä suurena saavutuksena. Siihen, onko muutos hyvä vai paha, Proulx ei ota suoraan kantaa, mutta kirjoittaa mielipiteensä riviensä väliin. Miksi esimerkiksi Paholainen huomaa monet Yhdysvaltain lännen paikan nimen oudon tutuksi? Kartasta löytyvät Paholaisen korkkiruuvi Montanassa ja Paholaisen kylpyamme Arizonassa, kun taas Kanada on liiankin kohtelias ja mukava vanhan sorkkajalan näkökulmasta.
Novelli on mielestäni hieman haastava kirjallisuudenlaji. Haastava sen vuoksi, että hyvin usein novellit tuntuvat jäävän tyngiksi; Juuri kun kaltaiseni lukija alkaa lämmetä henkilöhahmoille ja maisemille, tarina loppuu. Koska olen laveamman kerronnan ystävä, ilahdun tavattomasti hyvistä novelleista, joita luen liian harvoin. Novelleissa täytyy niukkaan tilaan mahduttaa kaikki olennainen. Siksi novellien kirjoittaminen on monesti jopa kirjailijan taidonnäyte, minkä vaikkapa Jhumpa Lahiri ja Pasi Lampela osoittavat. Novellistilta vaadittava tiivistämistaito sopii Proulxille ja hänen vähäeleisen kerrontansa muoto sopii hienosti Wyomingiin, karuun maisemaan. Silti Proulx-suosikkini on edelleen hänen rujonkaunis romaaninsa Laivauutisia.
Proulx ei kirjoita kauniisti, ei rumasti. Hän ei maalaile, pikemminkin toteaa. Silti hänen tarinansa eivät ole lakonisia tai kylmiä, päinvastoin: elämä murjoo, kukaan ei oikeasti ymmärrä toisiaan, asuminen Wyomingissa vaatii ihan erityistä sisua ja saa aikaan koko joukon eräänlaisia preeriaorigenellejä. Heitä kohtaan Proulx on humaani, ymmärtävä kertoja. Näin on hyvä on englanninkielisen nimensä mukaisesti hyvä juuri sellaisena kuin on.
***½
Näin on hyvästä on arvio myös Kirsin kirjanurkassa.
