Kuinka minä pystyin siihen? Olit antanut minulle mahdottoman tehtävän. Kuinka voisin valita joko uuden elämän tai sinut? Kirkkaissa silmissäsi ei ollut tietoakaan kompromissista, kun ne kimmelsivät mustina. Ja ennen kuin avasin suuni, tajusin sen valtavuuden, mitä olin aikaisessa sanoa. Kuinka muutama yksinkertainen sana riitti sulkemaan ulkopuolelle kaiken, mikä oli tehnyt elämästäni elämisen arvoisen.
Ruotsalaisen, englanniksi kirjoittavan Linda Olssonin romaanissa Sonaatti Miriamille (Gummerus 2010) säveltäjä Adam Anker elää Uudessa-Seelannissa surun alla. Hän on menettänyt ainoan tyttärensä Miriamin eikä pidä yhteyttä menneisyyteensä. Arki kulkee yliopiston ja kodin väliä eivätkä päivä juuri toisistaan eroa. Tapahtuu kuitenkin kaksi näennäisen pientä asiaa, jotka saavat Adamin koko elämän muuttumaan. Eräänä päivänä hän löytää hiuspinnin, joka muistuttaa Miriamista. Vähän tämän jälkeen museovierailulla holokausti-näyttelyssä Adamia katsoo valokuvasta puolanjuutalainen Adam Lipski, jolla on sama synnyinnimi kuin säveltäjällä itsellään.
Adam ei ole riskinottaja, mutta viimein hän päättää noudattaa onnettomuudessa kuolleen Miriamin neuvoa alkaa seikkailla. Hän matkustaa Uudesta-Seelannista ensin Wienin kautta Krakovaan ja myöhemmin Ruotsiin tapaamaan muinaista rakastettuaan, taiteilijana työskentelevää Ceciliaa, joka oli aikoinaan pakottanut Adamia valitsemaan mahdottoman. Onnistuuko Adamin herättää itsensä uudelleen henkeen menneisyytensä löytämällä?
Oli maanantaiaamu ja vastaan tuli työmatkaansa taittavia ihmisiä, jotka kävelivät hyvin määrätietoisesti. Pääkadulla raitiovaunu huristi ohi täynnä matkustajia. Vanha nainen myi rinkeleitä kadunkulmasta sinisestä vaunukioskista. Katselin ympärilleni, imin kaiken sisääni ja Krakova heräsi eloon silmieni edessä.
Vaikka romaanin merkittävimmät keskustelut näkökulmanvaihdoksineen käydään Ruotsin saaristossa, on Sonaatin Miriamille ehdottomasti vahvinta antia sen Krakova-kuvaukset. Kaupunki näyttäytyy samanlaisena kullan tai seepian sävyisenä kuin se esiintyy Krzysztof Kieslowskin erinomaisessa elokuvassa Veronikan kaksoiselämä (1991). Vanhat juutalaismiehet pelaavat shakkia, kadut kutsuvat kävelemään, oluttuvat syömään ja keskustelemaan. Vanha herra Liebermann sekä yhtä iäkäs Moishe Spiewak avaavat Adamille muistojaan tämän lähisukulaisista tarjoten ehkä itsestäänselvän yllätyksen.
Olssonin kahden suomennetun romaanin, tämän ja Laulaisin sinulle lempeitä laulujan perusteella kirjailijan tuotantoa leimaa voimakkaan menetyksen ja surun käsittely. Lapsen kuolemasta ei tahdo päästä yli (ja ajatus siitä onkin kaikkein pelottavin) ja menneisyys kummittelee vuosikymmentenkin takaa olipa kyse sitten keskiluokkaisesta tragediasta tai koko maailmaa ravistelleesta kansanmurhasta. Adamin kohdalla molemmat piinaavat: hänen sukunsa jäseniä menehtyi keskitysleireillä eikä kaikista sukulaisista ole saatu selvyyttä koskaan. Nykyhetkessä Adam tuntee vieneensä edesmenneeltä tyttäreltään tämän oikeuden omaan menneisyyteensä. Itsesyyllisyys piinaa Adamia ihan ymmärrettävästi, mutta Adam valitsi, koska hänelle asetettiin pakko valita eikä hän mielestäni näin ollen vienyt lapseltaan oikeutta yhtään mihinkään.
Olsson osaa maalata tunnelmia. Hänen tekstinsä on niin kaunista, että lukija toisaalta pakahtuu, toisaalta miltei tukehtuu kaiken kuvailun alle. Vahvuutena tässä on voimakas läsnäolevuus, heikkoutena se, että kerronta paikoin jumiutuu. Myös teoksen loppupuolella tapahtuva kertojanäänenvaihdos kummastuttaa aluksi. Ärsyttävänäkin Olssonin romaani on tarpeeksi vahva koskettaakseen ja toisaalta saadakseen lukijan haluamaan tietoa. Tietoa mistä, voisi joku kysyä. Ei surusta, ei menetyksistä, vaan ainakin omalla kohdallani nimenomaan Krakovasta sekä niistä holokaustin uhrien jälkeläisistä, joilla on vielä oman sukunsa tarina avattavana.
Minulle yö tuntuu kantavan
sinun nimeäsi vaimeana musiikkina...
Vaikka pidin Olssonin edellistä kirjaa Laulaisin sinulle lempeitä lauluja nyt lukemaani ehyempänä ja lohdullisempana, ymmärsin paremmin Sonaatti Miriamille-kirjan hahmoja. Ilman menneisyyttä ei voi elää. Rakkaus kantaa ja parantaa.
***½
