Helmi Krohn: Eeva-Liisa. Entisen koulutytön päiväkirja
Kustantaja: Otava 1943 (2. painos 1952)
Sivuja: 120
Kotimainen tyttökirjaklassikko
Kotona, lokakuun 30 p. 188-.
Tänään täytän 16 vuotta. Isä sanoi toivottaessaan minulle onnea, että olen vasta hiirenkorvalla, mutta omasta mielestäni olen jo melkein täysikasvuinen. Onhan minulla jo pitkät hameet, ja hiuksetkin ovat nutturalla.
Eeva-Liisa on 16-vuotias suomenkielisessä tyttökoulussa opiskeleva tyttö, joka elää akateemisessa fennomaaniperheessä Helsingin keskustassa. Hän saa päiväkirjan syntymäpäivälahjaksi isältään, ja alkaa aluksi hieman haparoiden kirjata siihen oman arkensa havaintoja aina lokakuulta seuraavan vuoden loppukesään saakka.
Helmi Krohnin Eeva-Liisa (1943) on kirja, joka katselin lapsuudessani vuosia vanhempieni kirjahyllyssä. Jostain syystä en koskaan lukenut kirjaa tai en ainakaan saanut sitä loppuun, vaikka muuten olen aina ollut tyttökirjojen suurkuluttaja. Nyt joulun alla kaipasin lukujumiini jotain nopealukuista ja rentouttavaa. Koska koen suurimman osan tyttökirjoista mitä parhaimmaksi kirjaterapiaksi, päätin vihdoin ja viimein lukea Krohnin romaanin. Se kannatti, sillä nuoren Oskar Merikannon ja J.H. Erkon tuttavapiirissä liikkuvan perheen tyttären fiktiivisen päiväkirjan lukeminen vei mukanaan 1800-luvun lopun koululaiselämään.
Kertoessani suurista miehistä, joita olen nähnyt ja tavannut, unohtui setä Topelius minulta. Hänet olen tietysti tavannut monta kertaa koulun lussijuhlissa ja kevätyhtiön retkillä, vieläpä teatterissakin, kun Regina von Emmeritziä esitettiin. Mutta viime kesänä pääsin Koivuniemeen käymään. Asian laita on näet se, että minun oman äitini veli on naimisissa Topeliuksen tyttären kanssam ja lasken hieman sukulaisuuttakin hänen kanssaan, vaikka se onkin väärän koivun takaa. Mutta kun tytöt kehuvat jos jollakin koulussa, niin pitäähän minunkin kehua.
Usein tyttökirjat piirtävät hyvin myös ympärillä olevaa ajankuvaa: Anni Swanin Iris rukka sijoittuu vuosiin ennen Suomen itsenäistymistä, Mary Marck kuvaa 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten (aina 1940-luvulle saakka) koululaiselämää ja Rauha S. Virtasen Seljat saavat 1950-luvun eloon. Kaikissa mainitsemissani kirjoissa kertomuksen tapahtuma-aika on lähellä teoksen kirjoitusaikaa. Krohn ei kuitenkaan kirjoita 1940-luvusta, vaan sijoittaa sota-aikana kirjoittamansa kirjan omaan nuoruuteensa, 1880-luvulle. Aikakausi on kiehtova ja Krohn kirjoittaa siitä niin hyvin, että nykylukijan silmissä Eeva-Liisa todellakin elää fennomaanien aikaa.
Fennomaanit, suomalaismielinen älymystö, nouseekin kirjan keskiöön. Eeva-Liisa on ruotsinkielisen, jo edesmenneen, äidin ja saksalaisjuurisen isän tytär, jonka kotona puhutaan aina suomea ja jonka helsinkiläisperheessä ihaillaan niin Päijänteen sinisyyttä, tavallisen maalaisemännän Kreetta Haapasalon soittoa sekä körttikansan yksinkertaisuutta. Suomen kieli ja Suomen kansa nostetaan juhlapuheissa kuin alhaalta laaksosta korkealle vuorelle, mutta maalainen suomalaisuus on ihailtavuudessaankin eksoottista. Kaupunkilaisten fennomaanien tapaan omaa arkea värittävät enemmän vanhempien akateemisten keskustelujen seuraaminen sekä koululaisten lussijuhlien valmistelu. Eeva-Liisan suomenmieliset viittaukset selittyvät Helmi Krohin omalla suvulla: Julius Krohin tyttärenä ja myöhemmin E.N. Setälän vaimona hän sai elää aitiopaikalla suhteessa suomen kielen sanaston sekä myös suomalaisen kansanrunouden tutkimuksen kehittymiseen.
Romaanina Eeva-Liisa kantaa hyvin tyttökirjojen perintöä: Eeva-Liisa on kirjoittava - vaikkakin kirjoittajana aloitteleva - tyttö, jonka keskeishuolenaiheena ovat koululaisten sosiaaliset suhteet sekä se, kuinka vaikeaa on olla ystävällinen kaikille, vaikka haluaisi ollakin juuri sellainen. Päiväkirjassaan Eeva-Liisa käy läpi oman arkensa pieniä kohtaamisia, retkiä ja ulkomaanmatkan-suunnitelmia sekä muistelee edesmennyttä äitiään. Kirja ei ole erityisen hauska, kuten monet tyttökirjat, eikä se ole tapahtumarikaskaan siinä mielessä, että romaanissa sattuisi hauskoja kommelluksia. Eeva-Liisan sisäisen maailman kuvailukaan ei ole kovin syvää, mutta siitä huolimatta kirjassa on lämpöä ja viehättävyyttä. Eeva-Liisaa on ilo lukea nimenomaan kirjan kulttuurisen kontekstin vuoksi.
Kaiken lisäksi Krohn kirjoittaa hyvin, varmasti tarkoituksellisen vanhahtavasti, mutta silti helppolukuisesti. Eeva-Liisa on hyvin suloinen kirja. Sen 16-vuotiaat ovat nutturoistaankin huolimatta lapsekkaita ja 1880-luvun suomalaismieliseen henkeen sopivasti toiveikkaita tulevaisuuden suhteen. Keski-ikäistyvä lukija voi vain hymyillä kaikkitietävästi Eeva-Liisan huudahdukselle: Miten ihanaa on olla nuori!
****
Eeva-Liisan on lukenut myös Vauhko.
