Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus 2017
Kansi Jenni Noponen
389 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

En tiedä ampumieni ryssien määrää, mutta suuri se oli. Tapoin niitä kuin rottia. Luoti selkään ja henki pois. Ihmisiä nekin olivat, vaikka hulluja. Mitä eteläisen meren matruusit tekivät suomalaisessa talvimetsässä? En minä niitä vihannut, ja tuskin nekään vihasivat minua, mutta sama verenhimo oli vallannut meidät molemmat.

 Anneli Kanto on niitä kirjailijoita, joiden uraa olen seurannut mutta joilta en syystä tai toisesta ollut tullut lukeneeksi mitään. Viime keväänä pääsin kirjastolaisten Fiktiopäivään kuuntelemaan, kun Lukuneuvoja-blogia pitävä Marika Helovuo vinkkasi elämänsä kirjoista. Niiden joukossa oli Kannon Veriruusut. Kun sitten viime vuoden lopulla kuulin Kannon kertovan silloin vielä tulollaan olevasta Lahtarit-romaanista, päätin että nyt vihdoin tartun hänen teoksiinsa. Hyvä, että tartuin. Lahtarit luettuani tiedän, että Veriruusujenkin aika tulee.

Suomen sisällissodan valkoisen osapuolen tarinaa kertovan Lahtareiden takatekstin mukaan teos rakentuu mosaiikkimaisesti. Luonnehdinta osuu paremmin kuin oikeaan. Romaani koostuu kymmenien eri kertojien episodeista. Ääneen pääsevät niin pienten ja isojen talojen pojat, jääkärit ja opettajat, ylioppilaat ja kansanopistolaiset. Jokaisella on omat syynsä osallistua valkoisten toimintaan. Mukana on myös satunnaisesti kohdattavia henkilöitä, kuten muonittajia, pikkuvirkamiehiä, prostiteerattu ja jopa suomenhevonen. Kaiken kukkuraksi kokonaisuuteen mahtuu Suomen senaatin julistuksia, marsalkan päiväkäskyjä ja tuntemattomien päiväkirjamerkintöjä.

Henkilöitä, tapahtumia, aineistoa ja näkökulmia on paljon. Mutta Kanto on hurjan taitava. Hän saa mosaiikkinsa sirpaleista niin ehjän kuin sotakuvauksen kohdalla on mahdollista: yksi kertoo tarinan osan, toinen seuraavan, joku jättää aukkoja, mutta seuraavalla on taas sanansa sanottavanaan. Lahtarit on perustellusti fragmentaarinen romaani, josta nousee enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Niin pitää ollakin, sillä tällaisista elämän sirpaleista ei pidäkään muodostua kokonaiskuvaa sodasta – ei edes fiktion keinoin, sillä sota särkee mielet; sisällissota asettaa saman kansakunnan väen toisiaan vastaan.

Tästä vastakkainasettelusta syntyy sekä vihaa ja ennakkoluuloja että lopulta myös kokemuksen synnyttämää yritystä ymmärtää: Ei se vähemmän sulhastaan rakastanut, vaikka oli punikki. Nuorten miesten mieltä hämmentää pakostakin se, miten vielä vaivoin liikkuvaa veristä myttyä ammutaan päähän. Hämmennystä ja sekosortoa, vaikka hyvin johdettua – siinä yksi kuva sisällissodasta.

Kielen tasolla vahva murre, etenkin eteläpohjalainen, mutta myös tamperelainen ja osin helsinkiläinenkin, tuo mukaan autenttisuuden tuntua, mutta saa tietenkin kaltaiseni savolaissyntyisen lukijan pinnistelemään, mikä sekin on hyvä. Kannon romaani ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan murrekerrontaa, vaan yleiskieltäkin on. Jokainen saa oman äänensä, oman kirjallisen kuvansa, onnistuneesti, persoonallisesti.

Lukijaansa Lahtarit ei siis päästä helpolla. Ei rakenteeltaan, ei kieleltään eikä varsinkaan teemaltaan. Ottaa oman aikansa päästä sisälle Lahtarien maailmaan, mutta kun sinne pääsee, kokee jotain pysäyttävää ja ravistelevaa. Sota on aina raakaa ja kaoottista, voittajatkaan eivät ehjinä säily.

Hienon romaanin loppu on erityisen vaikuttava, pysäyttävä. Kuolema ei välttämättä ole se pahin (itse)rangaistus, jolla sodan piinaama sielu voi itseään lyödä.

--

Myös Tuija ja Jorma Melleri ovat kirjoittaneet Lahtareista.

P.S. Kirja- ja kellokuvan otin ennen kuin alkanut lukea Lahtareita. Enpä silloin tiennyt, että kellollakin on oma roolinsa romaanissa. Kuvan kello ei liity Suomen sisällissotaan, vaikka ajallisesti voisi liittyäkin. Se on näet karjalaisen isoisoisäni kello 1900-luvun alkuvuosilta.