Tuula Kallioniemi: Karoliina ja vallaton pentu
Kustantaja: Otava 2012
Kuvitus: Marika Maijala
Kotimainen lastenkirja, romaani pikkukoululaisille
Sivuja: 82
Ulko-ovi aukeaa, ja portaille astuu hiiren näköinen nainen. Hän kutsuu koirat luokseen. Äkkiä paikalle ryntää vielä neljä valtavaa hurttaa. Karoliina ei ole ikinä nähnyt yhtä isoja koiria. Katri-tädin näyttämässä tietokonekuvassa leonbergin pennut olivat suloisia pikku nalleja. Aikuiset koiratkaan eivät näyttäneet kuvassa noin suurilta. Kasvaisiko Bambistakin samanlainen? Mitä ihmettä Katri-täti oli ajatellut valitessaan leonbergin affenpinserin asemasta?
"Bambi" ei todellakaan ole mikään pieni affenpinseri, vaan Arska-niminen jättisuuri leonberginkoiran pentu. Karoliina on jo kauan kokenut koirakuumetta, mutta isän mielestä koira on liian kallis hankinta, jonka pitäisi kakkia kultapökäleitä, jotta hankkisi hintansa takaisin. Kun Karoliinan Katri-täti joutuu sairaalaan, saa Karoliina perheineen Arskan hoidettavakseen. Pentu on ihana, mutta tavattoman villi: se repii tavaroita, lirauttelee pissaa ja puskee pökäleitä kaikkialle muualle paitsi sanomalehdelle tai pihalle. Eikä Karoliina millään malta jättää sitä kotiin koulupäivän ajaksi, vaan salakuljettaa sen suuressa korissa luokkaan.
Tuula Kallioniemen lastenromaani Karoliina ja vallaton pentu (2012) on omapäisestä Karoliina-tytöstä kertovan kirjasarjan kuudes osa. Kirja on suunnattu esikouluikäisille ja alakoululaisille, lukemista aloitteleva voi mainiosti lukea kirjan itse.
Minulle Kallioniemen lastenkirjan lukeminen oli tavattoman mielenkiintoista myös oman lukijahistoriani vuoksi. Muistelen lukeneeni Kallioniemen nuortenkirjoja 1980-luvun loppupuolella, ainakin Kameleonttivuosi (1982) ja Paha Poika (1984) ovat jääneet mieleeni. En kuitenkaan ollut lukenut Kallioniemen lastenkirjoja, vaikka hän on tullut tunnetuksi nimenomaan lastenkirjailijana, jonka ura on alkanut jo 1970-luvulla. Tartuin siis suurella innolla Karoliinaan ja vallattomaan pentuun. Kirjassa tuntui olevan paljon sellaista, josta voisimme koko perhe pitää: alakouluikäinen tyttö, koiranpentu, huumoria ja hauska tarina. Ennakko-odotukset olivat siis varsin korkealla.
- Ehkä onnistun taikomaan Arskan näkymättömäksi, Karoliina hihittää.
- Hyvä idea, Tytti kannustaa. - Taas uusi aavekoira...
Mutta iltapäivällä Arska oli muuttunut näkymättömäksi aivan taikomatta. Karoliina oli jättänyt Arskan luokkaan nukkumaan viimeisen välitunnin ajaksi. Välitunnin päätyttyä pentua ei näkynyt missään.
Huumoria ja jännitystä kirjassa piisaakin. Sitä on niin paljon, että Karoliinan ja Arskan tarinasta muodostuu vauhdikas lastenromaani ilman suvantokohtia. Se on toki hienoa sikäli, ettei mielenkiinto pääse hetkeksikään herpaantumaan, kun aina mennään Arskan kepposesta toiseen, pökäleestä pissanliraukseen ja kommelluksista koiran katoamiseen. Kirjan vauhdikkuus on kirjan hauskinta antia, mutta se on myös sen suurin heikkous. Lastenkirjoissa kerrontavetoisuus on aina hyvästä, hyvä tarina tai metkoista episodeista koostuva kommelluksien tai pienten seikkailujen sarja viehättää ja pitää kiinnostuksen yllä. Silti toivon lastenromaaneihin myös pieniä hengähdystaukoja, joiden avulla kirjan henkilöt, miljöö sekä tarinan taustat tulevat tutuksi ja rakkaaksi. Karoliina ja vallaton pentu on erittäin toiminta- ja kommelluspainotteinen kirja. Koska meille tämä oli ensimmäinen Karoliina-kirja, jäi Karoliina itse nyt kovin vieraaksi. Voi olla, että sarjan muut ovat osat ovat pohjustaneet hänen henkilöhahmoaan, mutta nyt kirjasarjan kuudennessa osassa kaikki tuli jotenkin kovin äkkiä. Sarjakirjoissakin voi mielestäni hyvin pohjustaa henkilöiden tai hahmojen taustaa, vaikka kyse olisi ties kuinka monennesta osasta. Näin tekee esimerkiksi Kingi-koirasarjaa kirjoittanut Eppu Nuotio.
Kokonaisuudessaan Kallioniemen teos kuitenkin paitsi hauskuutti, myös yllätti. Se on tasaisen laadukas kotimainen lastenkirja. Se ei tarjoa mitään uutta eikä se ole tippaakaan omaperäinen. Se ei nostata suurta ihastusta, mutta ei myöskään petä tai ole väkinäisesti kirjoitettu. Kallioniemen vankka kirjailijakokemus näkyy siinä, että hänen onnistuu solmia vauhdikkaaseen kertomukseen monenlaisia teemoja aina koirakuumeesta koululaisten sosiaalisiin suhteisiin, lasten itsekkyyteen ja mustasukkaisuuteenkin. Näitä teemoja olisi mielestäni voitu viedä vielä aavistuksen syvemmällekin, mutta kokonaisuudessa kirja toimii tällaisenaankin. Huumorilla on suuri roolinsa huolenkin keskellä - ja varmasti mainitsin kaikki koirankakkakikkareet jo useamman kuin muutaman kerran. Luulen, ettei Karoliina ja vallaton pentu jää perheemme ainoaksi Karoliina-kirjaksi.
Marika Maijalan kuvitus on riemastuttavaa. Hän tekee Karoliinasta, Arskasta sekä näiden läheisistä oikeita ihmisiä: sotkuisia ja suloisia, reikäsukkaisia, takkutukkaisia, iloisia ja surullisia. Myös niitä kuuluisia pökäleitä esiintyy kuvissa tarpeeksi usein.
No, mä annan kolme tähtee. Siks kun mä en tykänny siitä Karoliinasta. Se oli ärsyttävä. Kun sen nimessä on se Karo. Ja se oli muutenkin ihan hölmö. Mut se koira oli kiva, vaikka kultainennoutaja ois kyllä ollut vielä parempi niinku Pentujengissä [köykäinen, mutta hauska lastenelokuvasarja]. No, pökäleet kuitenkin naurattivat, kirja jännittikin hieman ja lukuja piti lukea useampi kerrallaan. Kirja siis täytti kyllä tehtävänsä, vaikkei se täysin ihastuttanutkaan.
***½
