Chileläiset serkukset Nieves, Ada, Luz ja Lola viettävät ihmeellisiä kesiä isoisänsä vanhalla maatilalla, pinjametsikön varjossa sijaitsevassa pueblossa. Ympärillä on suuri suku, rakas vanha Pancha, loputtomasti aikaa ja kirjallisia leikkejä Dostojevskin Karamazovin veljeksistä Alcottin Pikku Naisiin. Koska serkuksilla ei ole sisaruksia, ovat he keskenään kuin kesäsiskoksia. Ainoa poikana joukossa on sukuun adoptoitu Oliverio. Tyttöjen tasainen elämä ja monet unelmat romahtavat, kun Chilessä tapahtuu vallankumous eikä mikään ole kuin ennen. Tiet eroavat: kuka menee naimisiin, kuka matkustaa maailman ääriin, kuka jää joukosta pois. Vuosien kuluttua serkukset tapaavat toisensa lapsuutensa maisemissa. Jälleennäkemistä valottaa paitsi ilo ja rakkaus, myös erään valheen painolasti.
Chileläisen Marcela Serranon romaani Näkemiin, pikku naiset (Helmi kustannus 2006; Hasta Siempre, mujercitas 2004) on kirja kirjoista ja kirjallisuudesta, Chilestä, lapsuudesta sekä sukulaisuudesta ja naiseudesta. Ennen kaikkea se on nimekettään myöten kunnianosoitus Louisa M. Alcottin tyttökirjaklassikolle Pikku naisia. Kirjan luvut rytmittyvät Marchin siskosten mukaan, esimerkiksi Meg eli esitelmä varjosta tai Jo eli kielletty hedelmä. En kerro enempää lukujen nimistä, sillä ainakin minun lukukokemukseni kannalta lievä pettymys oli, että lukujen nimissä piili juonipaljastus.
Lukujen nimien ohella serkusten elämät valottuvat Megin, Jon, Bethin ja Amyn mukaan. Nieves on järkevä Meg, joka menee naimisiin ja jää asumaan Chileen. Ada on poikamainen Jo ja esikuvansa mukaan hänen hallussaan on kynän mahti. Hyvää tekevä Luz on kuin Beth kohtaloaan myöten, hemmoteltu Lola taas pääsee taidepiireihin eläen miltei Amyn elämää. Oliverio on tietenkin ihana, rakastettava Laurie, sukulaisten keskellä ikäpolvensa ainoa mies. Sukupuoli tulee leimaamaan heidän kaikkien elämää, koska vaikka Pancha rakastaa kaikkia lapsenlapsiaan, on poika hänelle suvun jatkaja.
Serranon kirja lähtee liikkeelle hitaasti, miltei liiankin viipyilevästi minun makuuni. Nievesin muistot rytmitettyinä ruoka-ostoksilla ja muovipussin taittelulla tuntuivat jotenkin liialta jopa minusta, arkisen(kin) kirjallisuuden ystävästä. Ennen pitkää totuin Serranon kuvailevaan kieleen ja muiden serkusten, Adan, Luzin ja Lolan sekä Olivieron tarinat ja kohtalo imivät mukaansa tarinaan, joka on samaan aikaan erikoisella tavalla runsas ja (eteläamerikkalaiseksi) elegantti: On väkivaltaa Tangirissa, sairaita Ugandassa, sukuselvityksiä, kirjeitä ja kauppareissuja, pidätyksiä, opiskelua Bostonissa ja Lontoossa, viipyileviä maisemakuvauksia, hämmentävää alastomuutta, epäonninen käsikirjoitus sekä ennen kaikkea epäuskoa, uskoa, ystävyyttä ja lojaalisuuden kyseenalaistamista. Kaikkea leimaavat lapsuuden kokemukset ja muistot.
Jos voisi astua avaruuskapseliin ja pysäyttää ajan kuin huonoissa elokuvissa, hän kysyisi: mikä oli se maailma jossa kaikki oli mahdollista, turvallista ja joka tarjosi äärettömät horisontit? Koska hän ei löydä vastausta, hän kysyy toisin: milloin horisontti kutistui? Maailma kutistuu silloin kun on käynyt sen jokaisessa kolkassa löytämättä vastausta.
Luin nyt Näkemiin, pikku naiset toista kertaa. Kuvittelin rakastaneeni tätä kirjaa, mutta kun selailin hyllyäni, huomasin, etten muistanut tästä kirjasta juuri mitään muuta kuin samaan aikaan ilmavan, pinjantuoksuisen tunnelman ja toisaalta kaiken sen hirveyden painolastin, jonka Chilen tapahtumat mieleeni jättivät. Satun luetuissa on meneillään minihaasteen osa 2, jonka aihepiirinä on latinalaisamerikkalainen kirjallisuus. Päätin lukea tämän kirjan osana haastetta. Uusi lukukerta vahvisti mielikuvaani siitä, että kirja on ihana. Tällä kertaa en kärsi vauva-ajan unenpuutteesta tai muista hormonihuuruista, joten kuvittelen, että nyt kirja myös jää mieleeni. Sitä ainakin toivon, koska Näkemiin, pikku naiset on hieno romaani.
Syyskuun 11. päivällä on merkittävä roolinsa kirjassa niin menneisyydessä kuin sen nykyhetkessä, 2000-luvun alun ensimmäisinä vuosina. Kaksoistorneihin tapahtunut iskukin mainitaan, mutta nyt kyse on serkusten tarinasta ja heidän juuristaan. Juuri syyskuun 11. päivänä 1973 Augusto Pinochet sotilaineen kaappasi vallan Salvator Allendelta ja tämän seurauksena tuhannet chileläiset joutuivat vangituiksi, kidutetuiksi tai maanpakolaisiksi. Serkusten turvallinen lapsuudenmaailma romahtaa sotilasvallankaappauksen seurauksena, kaikki revitään irti eikä mikään ole koskaan kuin ennen. Ei, vaikka myöhemmin demokratia palaa Chileen.
Olen aina ollut kiinnostunut Chilen historiasta syystä, jolle en ole keksinyt selitystä. Ehkä siksi päätin pitää tästä kirjasta ja vaikka sen lukeminen oli tälläkin kertaa paikoin jumiutuvaa, sain taas elää pienen hetken tuon kaukaisen maan kohtaloissa. Näkemiin, pikku naiset on viehättävä ja puhutteleva kirja, jota voin mielihyvin suositella kaikille Latinalaisen Amerikan kirjallisuudesta, tyttökirjaklassikoista, kirjailijuudesta sekä totalitarismin historiasta kiinnostuneille.
****
