Alkuluku, 2, 3, 5, 7, 11 tai 2760889966651, voidaan jakaa vain itsellään tai ykkösellä, muuten niihin tulee kauneusvirheitä, desimaalipilkkuja. Italialaisen Paolo Giordanon esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys tarkastelee eksyksissä olevia nuoria aikuisia, Alicea ja Mattiaa 1980-luvulta vuoteen 2007.
Alice ja Mattia ovat alkulukukaksosia. He ovat lähellä toisiaan, mutta heidän välissään on joku este, ei-alkuluku, joka estää heitä pääsemästä oikeasti lähekkäin. Sekä Alice että Mattia ovat lapsuutensa traagisten kokemusten vuoksi erilaisia kuin muut ja tuo erilaisuus on määräävä heidän elämäänsä lapsuudesta aikuisuuteen.
Alice joutuu hiihtokouluun isänsä painostamana ja loukkaantuu onnettomuudessa saaden pysyvän haitan jalkaansa. Mattia jättää kehitysvammaisen kaksoissiskonsa Michaelan puistoon luokkatoverinsa syntymäpäivien ajaksi, minkä seurauksena sisar katoaa. Alice ja Mattia molemmat tuntuvat ajelehtivan läpi kaiken, mutta tunteakseen edes jotain kumpikin kehittää pakko-oireita. Mattia syyttää itseään, Alice isäänsä. Edellinen viiltelee itseään, jälkimmäinen sairastuu anoreksiaan. Mattian vanhemmat elävät surua, Alicen vanhemmat ovat vieraita ja etäisiä. Vuosien vieriessä Alice menee naimisiin ja Mattia muuttaa Pohjois-Eurooppaan, josta saa tutkijanpaikan. Kuinka he selviävät, kun he eivät koskaan kohdata toisiaan edes ollessaan kasvokkain?
Giordano kirjoittaa hienosti. Hänen tekstinsä on kuin taitavalla siveltimellä vedettyä, kuulasta ja täsmällistä. Erikoista romaanissa on se, etteivät Alice ja Mattia varsinaisesti kehity romaanihenkilöinä. Jäinkin miettimään Juha Itkosen kirjan yhteydessä kommenteissa herännyttä kysymystä siitä, että täytyykö romaanihahmojen olla miellyttäviä, jotta kirja tuntuisi hyvältä. Alkulukujen yksinäisyys vahvistaa sen, ettei tarvitse. Minulle Alice ja Mattia eivät kuitenkaan ole epämiellyttäviäkään, he vain ovat. Kysymystä voisi jatkaa pohtien sitä, tuleeko henkilöhahmojen muuttua tarinan edetessä ja ympäristön vaihtuessa; Onko kirjan oltava (ainakin osin) kehityskertomus?
Vaikka Alice ja Mattia omalla tavallaan lipuvat elämänsä halki, on heihin helppo samaistua, ainakin minun oli. Esimerkiksi anorektisen Alicen kokema täyden tunne tyhjässä vatsassa toi muistumia jostain kaukaa. Mattian syyllisyys siskon katoamisesta leimaa hänen koko elämäänsä, hän itse on hukassa jopa yliopiston ruokalassa.
Kaunista tekstiä kirjoittava Giordano itse on viimeistelemässä väitöskirjaansa hiukkasfysiikan alalta. Vaikka kirjan matemaattinen sisältö on pitkälti alkukaksosteorialla leikittelyä sekä Matteon lahjakkuuden kuvausta, osoittaa se matematiikan kauneuden sellaisella tavalla, että kaltaiseni humanistikin ymmärtää sen olevan jotain elämää suurempaa. Jotkut kirjan kohtaukset, kuten Alicen näkymä sairaalan oven takaa tai valokuvauskeikat, lähenevät elokuvallisuutta.
Minä vakuutuin tästä hienosta kirjasta. Alkuluvuilla on alku, koska ne ovat lukua 1 suurempia kokonaislukua, mutta äärettömään jatkuvina niillä ei ole loppua. Giordanon kirja loppuu, mutta tarina ei. On vain kuulaasti hengittävä teksti sekä kaipuu johonkin saavuttamattomaan.
****
